Rakas, elämäni täyttävä tanssi.

Oon alottanu tän neljännen kirjeen jo ainaki kolmeen kertaan viimeisen kuukauden aikana ja aina tuntuu siltä etten osaa tarpeeksi hyvin sanottaa kaikkia niitä fiiliksiä mitä koen tanssia kohtaan. Välillä tuntuu omaa tekstiä lukiessa että latelee vaan itsestäänselvyyksiä ja kliseitä ja monta kertaa oon myös miettinyt että valehtelenko itselleni kirjottaessani jotain. Oon tullu siihen lopputulokseen että tämä kaikki kertoo vaan siitä kuinka moninaista, vaihtelevaa ja kokonaisvaltaista tanssijuus onkaan ja haluan joka tapauksessa, kaiken hapuroinnin jälkeen, jakaa tän hetkisiä ajatuksia elämäni täyttävästä tanssista<3

Tanssi ja tanssijuus on aina ollu vahvasti läsnä mun elämässä. En osaa samaistua tunteeseen missä joku ei tiedä mitä haluaa tehdä työkseen tai fiilikseen ”työ on vain työtä”. On vaikea kuvitella että tekisi työkseen jotain mitä ei rakasta tai missä ei pääse toteuttamaan itseään. Saan tehdä töitä pääasiassa iltaisin mikä sopii mulle ominaiseen päivärytmiin ja hyvin usein pystyn vaikuttamaan omiin työaikoihin. Voin pitää lomaa silloin kun haluan ja pääsen liikkumaan fyysisesti työssäni. Koen usein onnistumisen hetkiä, itseni hyväksi siinä mitä teen ja niinä harvoina kertoina kun en jaksaisi mennä töihin mieleni muuttuu heti kun pääsen aloittamaan työskentelyn. Saan toimia monessa eri roolissa, niin tanssijana, koreografina, opettajana kuin jonkin näköisenä tuottajanakin ja mulla on mahdollisuus jatkuvasti kehittää itseäni sekä viedä uraani sellaiseen suuntaan kuin haluan. Mulla on aikaa ja voimia vapaa-ajalla tehdä itselle tärkeitä asioita, mitkä tekee mut onnelliseksi ja oon vasta viime aikoina todella ymmärtäny sen kuinka etuoikeutettu oonkaan tämän suhteen. Väittäisin myös että tämä on merkki siitä että on oikeassa ammatissa:)

Tätä listaa kirjottaessa mielessäni häilyy kaikki nuo epäilykset tämän tekstin kliseisyydestä ja siitä voinko seisoa kaiken sanomani takana. Kyllä voin. Ainakin tänään. Joskus en todellakaan voinut ja varmasti vielä tulee hetkiä kun en voi mutta juuri nyt tässä hetkessä voin.

On ihanaa huomata pystyvänsä arvostamaan kaikkea sitä mitä on jo päässyt tanssijana tekemään sekä suhtautumaan jokaiseen vastaantulevaan proggikseen aidolla innolla. Tietää sen että vaikka olisi kovasti halunnutkin jonkun työn, se ei tässä kohtaa elämää ollu tarkotettu mulle. Nuorempana tanssijana koki pettymykset todella suurina ja ne saattoivat vaikuttaa fiiliksiin monta viikkoa. Välillä on ollut kausia jolloin koko homma on mennyt suorittamisen puolelle ja on ollut mahtavaa löytää tanssin ja treenaamisen ilo uudestaan. Ihaninta on pystyä nauttimaan tanssista itsessään. Ikinä ei voi tietää milloin tulee se päivä vastaan jolloin ei enää pysty tanssimaan ja tämän ajatuksen myötä on helppo arvostaa ja kunnioittaa sitä mitä saa ja pääsee tekemään.

Aina rahaa on liian vähän, tanssijoita enemmän kuin töitä ja moni asia on tuurista kiinni mutta on ollu mahtavaa löytää rauha oman tanssijuuden kanssa. Helposti vertaa itseään toisiin, toisten saavutuksiin ja taitoihin, mikä on tietty hyvä jos se toimii kannustimena vaikuttamatta liikaa itsetuntoon. Kritisoin ennen itseäni mm. siitä etten ole tarpeeksi nykytanssija enkä katutanssija, en osaa tarpeeksi akrobatiaa tai temppuja, en opi nostoja tarpeeksi nopeasti, enkä osaa laulaa tarpeeksi hyvin tehdäkseni musikaaleja. Viime vuosina olen keskittänyt aikani just sen lajin/ asian treenaamisen minkä koen mielekkääksi ja opetellut arvostamaan omaa monipuolisuuttani sen sijaan etten ole ”tarpeeksi” jotain. Olen keskittynyt kehittämään itseäni ja iloitsemaan muiden puolesta sekä löytämään tanssin, tanssijuuden ja tanssimaailman parhaat puolet. Olen onnekseni löytänyt tanssipiireistä paljon samoilla linjoilla olevia ihmisiä, joiden kanssa käydyt keskustelut/ treenaaminen motivoi eikä tunnu kilpailulta. Olen oppinut sanomaan ei sellaisille työtarjouksille mitä en koe tarpeellisiksi ja ylipäätään kuuntelemaan omaa kehoa ja fiiliksiä. Tanssijana antaa paljon itsestään ja jos ei koe saavansa yhtä paljon takaisin, vie se liikaa voimia ja nopeasti mielenkiinnon koko hommaa kohtaan. Jotta näin ei pääsisi käymään on hyvä palata tarpeeksi usein tanssin ytimeen ja tarkastella omaa suhdettaan tanssiin.

Molemmat vanhempani olivat tanssijoita ja vietin suurelta osin lapsuuteni Tanssivintillä. Aloitin 3 vuotiaana isäni capoeira tunneilla ja aika pian olin myös hänen mukana keikkailemassa. Äitini oli yksi Tanssivintin omistajista lajeinaan salsa ja afro, mitkä tuli mulle myös erittäin tutuiksi. Lapsuuteni pyöri siis tanssin ja tanssimaailman ympärillä. Menimme yhdessä perheenä avaamaan tanssikoulun ennen tunteja ja päivän päätteeksi Omenapuuhun erilaisilla kokoonpanoilla istumaan iltaa. Söin lukemattomia kertoja Pikku Myyn lehtipihvin ja leikin pikkuveljeni, Jirkan, kanssa Omenapuun leikkipaikalla. Olin mukana kaikennäkösillä keikkapaikoilla niin isäni capoeira- ryhmän kuin äitini salsa- ryhmän mukana ja meidän kotona vietettiin usein milloin milläkin porukalla iltaa. Pääsin viettämään aikaa hyvin erilaisten ihmisten ympäröimänä, joita kaikkia yhdisti rakkaus tanssiin. Sain kasvaa yhteisölliseen tanssimaailmaan ja nähdä läheltä sen miten iso osa vanhempiani tanssi oli sekä sen miten he syttyivät lavalla ja nauttivat opettamisesta.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä etten käynyt päiväkotia vaan sain olla osana tätä kaikkea ja että mulle on annettu näin upea työkalu toteuttaa itseäni sekä käsitellä ja purkaa omia tunteitani. Vasta nyt vanhempana näkee kunnolla sen miten monesta asiasta onkaan puskenu läpi tanssin avulla. Kouluaikoina piti usein vastata kysymykseen ”Mitä tanssi merkitsee sinulle” ja aina vastasin ”tapaa käsitellä tunteitani”, sitä sen enempää miettimättä. Mielessäni ei käynytkään ajatus siitä että jos en olisi kasvanut tanssijuuteen, miten voisin henkisesti tällä hetkellä? Sitä piti itsestäänselvyytenä että kun on paska fiilis, lähtee tanssimaan. Tai kun ei halua, pysty tai osaa puhua jostain, lähtee tanssimaan.

Olin 24 vuotias kun aloin elättämään itseäni tanssilla. Kaikki keikat ja proggikset ovat opettaneet, antaneet ja muovanneet mua sellaiseksi kun mä tänä päivänä olen. Oon saanu työskennellä upeiden ihmisten kanssa, joista monesta on tullu myös todella läheisiä ystäviä. Kuitenkin viimeiset 7 vuotta tanssijana työskennellessä on välillä vieny mua kauemmas siitä tanssin, tanssijuuden ja tanssimaailman ytimestä mitä rakastan. Välillä on hyvä käydä läpi omaa elämänkaarta tanssin linssin läpi ja muistaa ne asiat mitkä on itselle tanssissa tärkeitä ja mihin haluaa siinä panostaa.

Yhteisöllisyys, itsensä toteuttaminen niin fyysisesti kuin henkisestikin ja kaikin puolin hyvä olo minkä tanssiessaan saa<3

Rakkaudella, Kiira:)

Rakas, moninainen äitiys.

Viimeisen neljän vuoden sisällä lähipiiriini on syntynyt yli kymmenen lasta. Olen seurannut läheltä hyvin erilaisia raskauksia, kuullut monia synnytystarinoita ja käynyt paljon keskustelua vanhemmuudesta, erityisesti äitiydestä. Verrannut omaa valmiuttani pienen lapsen vanhemmuuteen kymmenen vuoden taakse, kadottanut itseni äiti- rooliin ja oppinut elämästä lasteni kautta paljon. Kärsivällisyyttä, iloa, ihmetystä, turhautumista ja pakahduttavaa rakkautta. 

En usko että haluan enempää lapsia mutta jos vielä joskus löydän itseni tilanteesta missä olen raskaana, toivon pystyväni nauttimaan tuosta ajasta täysillä. Kun 16- vuotiaana odotin Caishaa en oikeastaan kiinnittänyt raskausaikaan mitään huomiota. Painoin menemään siinä missä ystävänikin, ainoana erona, ilman alkoholia bilettäminen. Makoilin hietsussa vatsa isossa hiekkakuopassa, kävin bileissä, piknikeillä, mökeillä, stadikalla. Söin paljon lettuja, tomaatteja ja kiwejä ja liikuin esteettömästi Caishan syntymähetkeen asti. Itse synnytys kesti 3 tuntia ja palauduin täysin viikossa. En kauheesti miettiny miten toimia pienen vauvan kanssa vaan otin mallia omasta äidistäni ja pidin itsestäänselvyytenä perhepetiä, vuoden pituista imettämistä ja sitä että pienen lapsen voi ottaa lähes kaikkialle mukaan eikä mistään omasta tarvitse luopua. Caisha viettikin paljon aikaa vauvana, taaperona ja leikki-ikäisenä Tanssivintillä, UIT:ssa ja lukemattomissa tyttöjen illoissa. Aina kun halusin lähteä juhlimaan oli mummoja, kummeja, ”hyviä haltiattaria” ja ystäviä ottamassa neidin innokkaina yökylään<3

Deon kanssa tilanne oli toinen vaikka tälläkin kertaa pääsin todella helpolla fyysisesti. Pystyin kävelemään pitkiä lenkkejä ja uimaan kilsan päivässä raskauden loppuu asti sekä pyöräilemään paikasta toiseen viimeistä kahta viikkoa lukuunottamatta. Henkisesti kuitenkin ahdisti 26- vuotiaana freelancer- tanssijana töiden kohtalo. Jäänkö jostain upeasta työmahdollisuudesta paitsi? Saanko enää äitiysloman jälkeen töitä? Palautuuko kroppani synnytyksestä? Vihasin loppuraskaudessa kehoani. Peppuani mikä ensimmäistä kertaa ikinä roikkui, takatissejä sekä valtavia reisiäni mitkä hinkkasivat yhteen. Tilannetta ei auttanu kommentit ”Onpa hauska nähdä Kiira näin isona kun hän on yleensä niin hyvässä kunnossa” tai kertoessani miespuoliselle kolleegalleni ennen noston harjoittelua kuinka paljon sillä hetkellä painoin ”Oho, se on melkeen yhtä paljon kuin minä”. 

Voi kun olisin tuolloin osannut rauhoittua ja kuunnella itseäni enemmän. Tarkastella tuntemuksiani ja purkaa niitä. Luottaa itseeni, omaan kehooni ja tulevaisuuteen. Vasta nyt tarkasteltuna ymmärrän etten ollut sinut kehoni enkä itseni kanssa vaan annoin ulkopuolisten mielipiteiden ja kommenttien vaikuttaa omaan näkemykseen itsestäni ja osittain sen takia en osannut nauttia koko raskaudesta. Nyt lähestyisin tuota aikaa mielenkiinnolla ja ennen kaikkea kunnioituksella omaa kehoani kohtaan. 

Deon vauva-aika oli samaan aikaan ihanaa ja todella stressaavaa. Suoritin liikaa eikä oman hyvinvoinnin tarkkailulle todellakaan jäänyt tilaa. Kävin kaupassa, kokkasin, pumppasin maitoa pakkaseen, tein soseet pääasiassa itse, siivosin, kävin pyykkituvassa, lenkkeilin ja tein kotitreeniä. Palasin keikkailemaan vain 2,5 kuukautta synnytyksen jälkeen, mistä kyllä nautin kovasti mutta tämän ohella kotona olisi pitänyt pystyä rentoutumaan. Olla stressaamatta sotkusta, pyytää apua vaikka pyykkituvan kanssa ja olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä ettei jaksanutkaan herätä aamulla ennen Deoa, käydäkseen lenkillä. Tämän kaiken päälle vertasin itseäni jatkuvasti muihin lähipiirini äiteihin. Uskoin imettäväni liian usein ja herkästi, ajattelin usein Deon rytmiä liian myöhäiseksi ja epäsäännölliseksi, koin ulkoista painetta saada unikoulu toimimaan ja stressasin oman ajan puutteesta iltaisin. Neuvola ei auttanut näiden kelojen kanssa verratessaan meidän perheen tapoja ns. yhteiskunnan normeihin. ”Eihän nyt vauva voi herätä yöunilta vasta klo 11”, ”Miten niin et tiedä monta kertaa hän syö tissistä yön aikana”. 

Nyt yritänkin mahdollisimman usein muistuttaa ja kannustaa kaikkia tuoreita äitejä löytämään omalle perheelle toimivat ratkaisut. Menemään päivä kerrallaan. Olla vertailematta ja ottamatta paineita neuvolasta tai yhteiskunnan normeista. Deo on nyt 4- vuotias ja nukumme edelleen perhepedissä, menemme nukkumaan puolelta öin ja heräämme aikaisintaan klo 10 ja tämä toimii meille vallan mainiosti. 

Usein tuntuu että tuoreena perheenä isoin haaste on vanhempien oman ja yhteisen vapaa-ajan välisen balanssin löytäminen. Äiti on luonnollisesti alussa enemmän kiinni vauvassa, varsinkin jos imettää, ja helposti kokee itsensä yksinäiseksi. Isä ajattelee käyttävänsä tuon ajan hyödyksi ja tekee omia juttujaan ja kun vauva ”antaa” niin äiti pääsee rentoutumaan. Aletaan vertailla ja kiistellä siitä kumpi saa enemmän omaa aikaa ja jostain syystä usein äiti on se joka valitsee käyttää oman aikansa joko parisuhteen huoltamiseen tai kotona hoidettaviin asioihin. Ainakin omalla kohdallani kävi näin. Ajoin itseni piippuun, hukkasin itseni ja sen seurauksena koko perheemme voi huonosti. 

Erostamme Deon isän kanssa on nyt 2,5 vuotta ja olen todella onnellinen tuosta päätöksestä. Olen pystynyt keskittymään itseeni, löytänyt ne asiat mitkä tekee mut onnelliseksi ja kaikki tämä on vaikuttanut positiivisesti suhteeseen lasteni kanssa. Kun nyt vietän aikaa Deon kanssa, pystyn rauhoittumaan ja olemaan täysillä läsnä enkä yritä samalla siivota tai epätoivoisesti tehdä kotitreeniä tai kokata. Ja koska osaan sanoittaa itseäni ja tuntemuksiani sekä kokemaani paremmin, pystyn myös käymään rehellisempiä keskusteluita Caishan (14v)  ja Jakimin (17v) kanssa. Minulla on aikaa ja henkistä voimavaraa olla aidosti kiinnostunut heidän elämistään, omaa elämääni unohtamatta. 

Äitiys voi helposti viedä mennessään, huonolla ja hyvällä tavalla. Pahimmassa tapauksessa se ottaa niin ison roolin että se ajaa kaiken muun alleen ja heräät 10 vuoden päästä ihmettelemään miten tässä näin kävi. Parhaimmassa tapauksessa se opettaa sinua elämään hetkessä ja rakastamaan tavalla mitä et ole koskaan kokenut. Se on upea asia minkä kuitenkin kuuluisi olla vain yksi osa sinua. Minä olen myös mm. sisko, ystävä, tanssija, tytär, esiintyjä, lapsenlapsi, taiteilija, sinkku ja koko ajan muuttuva ja kehittyvä 30- vuotias Kiira:)

Tämä kolmas kirje on omistettu kaikille äideille, äidin roolissa toimiville, äidiksi haluaville ja erityisesti muille sinkku äideille!

Rakkaudella, Kiira:)