Rakas, aikaansaava minä.

Tänä vuonna syksyn ja arjen alotus on ollu jotenki erityisen haastava. Mikään ei oo tuntunu inspiroivan ja suurimman osan ajasta on ollu väsyny ja epätavallisen tehoton olo. Unen päästä on ollu vaikee saada kiinni eikä mikään levon määrä oo tuntunu riittävän. Pikku hiljaa syksyn edetessä olo siitä että on oma itsensä alko kuitenkin hiipiä takaisin ja voimavarat olla edes vähän lähempänä omaa normaalia ja on pystyny taas ajoittain nauttimaan arjesta.

Oon aina ollu ylisuorittaja ja hoitanu asioita monen ihmisen edestä, pyörittäny lukuisia to do- listoja päässä samanaikaisesti ja todella huono jakamaan vastuuta tai pyytämään apua. Viime vuodet oon opetellu hidastamaan tahtia ja antaa muiden hoitaa hommia ja ottaa vetovastuuta. Oon opetellu sanomaan ääneen kotona mitä kaikkea oon tehny ja tuomaan näin esiin sitä ettei asiat tapahdu itsestään ja jakamaan kotitöitä muiden kanssa tasasemmin. Vielä toki opettelen kärsivällisyyttä ja ymmärtämään että kaikkea ei tarvitse tehdä sillä sekunnilla, sen päivän aikana tai sillä tarkkuudella kuin itse tekisin mutta tämä uusi taktiikka on jo monella tapaa parempi kuin ainainen valittaminen ja samalla kuitenkin itse lopulta asioiden tekeminen.

Oon pohtinu sitä kuinka iso osa tästä ylisuorittamisesta johtuu mun luonteesta, kuinka paljon siitä on opittu lapsuudessa ja mitä kaikkea siitä on sisäistetty yhteiskunnasta.
“Hyvä ihminen on tehokas ja etenee elämässä tietyn kaavan mukaan. Osaa myös rentoutua ja pitää hauskaa mutta pitää olla varovainen ettei näitä tee tai priorisoi liikaa. Ainakaan enää tietyn iän jälkeen.”
Oon viimesen vuoden aikana tuskaillu paljon nuoremman pikkuveljeni chillailun määrän kanssa. Joku tän taidon omaamisessa saa mun pään kiehumaan. Oon onnistunu stressaamaan hänen puolesta siitä kuinka rennosti hän otti kirjotusten kanssa, teki liian vähän kesätöitä ja otti aivan liian vähän  paineita sivaripaikan etsimisestä.
Omassa päässä on pyöriny ajatuksia siitä että jos kirjotusten aikana ei tarvitse huolehtia pienestä lapsesta ja käydä yötöissä ”pitäisi” kaikki se ylimääränen aika käyttää lukemiseen. Kesätöihin ”pitäisi” mennä koska on tuossa iässä mahdollisuus säästää tulevaisuutta varten sen sijaan että kaikki rahat menee jo elämiseen. Ja siitä kuinka sivaripaikka ”pitäisi” hankkia hyvissä ajoin jo monta kuukautta etukäteen.
Samaan aikaan tiedän olevani liian tehokas ja aikaansaava ja tiedostan etten osaa juurikaan  ottaa rennosti eikä nämä ole sellaisia piirteitä mitä toivoisin kenellekään. En osaa chillata edes öisin koska aivoni tekevät tahtomattani suunnitelmia niin itseni kuin läheistenikin puolesta enkä saa ajatuksiani pauselle vaikka millä keinoin yrittäisin.
Mitä pahaa siinä on että 19- vuotias nauttii rennosti elämästä kun siihen on mahdollisuus? Kenen ääniä ne on mitkä huutaa pääni sisällä että pitää olla joku suunnitelma? Ettei saa vaan olla vaan pitää edes tehdä töitä ja säästää rahaa. Tai lähteä kiertämään maailmaa ja oppimaan asioita itsestään. Tai kokeilla kaikkea sitä mistä voisi olla kiinnostunu nyt kun on siihen aikaa. Ettei vaan menisi vuosi elämästä hukkaan.

Vuosi hukkaan? Päivä hukkaan? Elämä hukkaan?
Eikö me olla jo päästy yli siitä ajatuksesta että tietyt saavutukset ja tarpeeksi hyvä palkkainen työ tekee ihmisen onnelliseksi, onnistuneeksi ja arvokkaaksi? Miksi monelle on niin vaikea vaan olla? Olla suorittamatta, suunnittelematta ja saavuttamatta jotain? Miten lepäämisestä ja omasta hyvinvoinnistakin voi niin helposti ottaa stressiä ja kääntää niiden alkuperäisen tarkoituksen täysin päälaelleen? Ainakin itse olen mestari siinä. Vapaapäivänä käyn kaupassa, siivoan ja kokkaan minkä jälkeen ahdistun siitä minkä dokkarin, kirjan tai podcastin aloittaisin koska niitäkin on kertyny niin monta katselu- ja kuuntelulistoille etten tule ikinä ehtimään kaikkien pariin. Käytän kaiken aikani mahdollisimman optimaalisesti ja ehdin näkemään ne näyttelyt ja esitykset mitkä haluan, tanssimaan myös vapaa-ajalla, käymään salilla ja näkemään ystäviäni monta kertaa viikossa. Vaikka oon hidastanu tahtia viimeisten vuosien aikana ja tapani ajatella ja toimia on muuttunu, oma minimi on monella tapaa edelleen paljon enemmän kuin tarvitsisi. Edelleen tuntuu että aika loppuu kesken ja jos koitan vain olla, “saamatta mitään aikaan”, tuntuu että se aika valuu hukkaan.

Onko tämä piirre luonteessani vai jokin lapsena opittu suojamekanismi tuomaan kaipaamaani turvaa ja järjestystä? Vai oonko vaan onnistunu sisäistämään liiankin hyvin sen mitä yhteiskunta meistä on halunnu kasvattaa? Mahdollisimman tehokkaita rahaa ja saavutuksia tuottavia yksilöitä, jotka kaikki jossain vaiheessa palaa loppuun tavalla tai toisella? Vai kenties kaikkien näiden yhtälöä?

Toisaalta pidän myös tästä aikaansaavasta puolestani eikä pyrkimyksenäni ole päästä siitä kokonaan eroon. Toiveenani on enemmänkin oppia tunnistamaan milloin mennään tarpeettoman suorittamisen puolelle ja osata silloin pysähtyä. Toiveenani on että maailma muuttaisi nopeammin suuntaa pois tästä suorittamisen ihannoinnin mallista ja tulevaisuudessa luonnostaan aikaansaavat ihmiset voisivat keskittää voimansa juuri siihen mihin itse haluavat  kokematta siitä huonoa omaatuntoa. Toiveenani on että yhä useampi ihminen saisi omat aivonsa halutessaan pauselle ja löytäisi tapoja rentoutua. Toiveenani on että ilmaisu “elämä menee hukkaan” katoaisi sanavarastostamme ja osaisimme yhä enemmän elää hetkessä.

Itseään kuunnellen ja lepoa maksimoiden tähän syksyyn ja kohti koronan jälkeistä elämää<3

Rakkaudella,

Kiira:)