Vietin kesällä 10 päivää puhuen enimmäkseen englantia, välillä sekoittaen mukaan espanjaa. Olin pitänyt seuraa ja vienyt ystävääni useampaan paikkaan Helsingistä Kolille ja takaisin. Väliin mahtui autolla ajamista reippaat 1500 kilometriä. Jännitystä lisäsi se ettei ystäväni ajotaidot olleet ihan parasta, sen hän myönsi itsekin. Välillä sydän oli kurkussa asti kun hän kynsi ajaessa piennarta tai ettei hän ymmärtänyt miltä puolelta liittymästä ajetaan. Huh huh. Jännää siis. Mutta hänen ajotaitonsa kehittyivät huomattavasti kuuden päivän aikana, mutten suosittele ajamaan vielä vilkkaassa espanjalaisessa kaupungissa missä hoksottimien on oltava terästä. Minäkään en ajaisi siellä. Suomessa ja etenkin rauhallisessa Pohjois-Karjalassa se oli eri asia.

Kymmenen päivän aikana oivalsin useamman asian, sen että ”mañana mañana”-sanonta pitää paikkansa, parin vuoden takainen kesäromanssia on turha pistää uuteen liekkiin koska en ymmärrä oikein mitä näin hänessä ja se etten jaksa olla seurallinen 24/7. Kun hän luki opaskirjastaan meidän suomalaisten kaipaavan omaa yksinoloaikaa. Hän kysyin tarvitsenko sellaista ja sanoin kyllä (hahah).

Koska en mielestäni ole negatiivinen ja pyrin löytämään positiivista aina asioista. Parasta matkassamme oli melonta Pielisellä ja veteen pulahtaminen valkoisen hiekkarannan äärellä. Huomasin, että huonommasta autokuskista saa hieman paremman Suomessa ja toki se vaatii harjoittelua lisää. Ihanaa oli myös ystäväni positiivinen asenne kaikkeen 😊.

Pus ex-poikaystävä

Ps. Espanjalaisesta ystäväni innostuin katsomaan Netflixistä Valeria -sarjaa ja Spotifysta nappasin artistit Kora ja Jimena Amarillo 😎