Pohdiskelua nykytilanteesta

Olin tänään koirani Nestorin kanssa ulkoilemassa Seurasaaressa. Siellä oli yllättävän paljon ihmisiä ulkoilemassa, kunnes pääsin saaren loppupäähän. Siellä ei ollut kuin muutama hassu kuntoilija ja kalastajia. Sain istua rauhassa kallioilla ja Nestori tutki ympäristöä niin pitkälle kuin flexiä riitti. Aurinko paistoi ihanasti lämmittäen, onneksi muistin laittaa aurinkovoidetta, sitä tarvitaan taas tästä eteenpäin.

Havaitsin kävellessäni saarella miten ihmiset väistävät pitkältä välimatkalta. Hyvä niin, kun ei tiedä kenellä sitä koronaa on. Kuljeskelin takaisinpäin saaren alkupäätä kunnes kohtasin pariskunnan, josta nainen kirjaimellisesti kääntyi metsään päin kohti pusikoita. Hänen miehensä meni perässä ja anteeksi mutta minua rupesi naurattamaan tilanne. Tie oli niin leveä, että he olisivat voineet hyvin ohittaa minut ilman painumista puskiin.

Jäin tätä miettimään kun mieleen muistui historian opettajani sanat Suomen sodista ja miten ne muuttivat ihmisiä. Ihmiset eivät enää niin helposti tervehtineet tuntemattomia. En muista tarkasti miten se meni. En löytänyt Googlaamalla tuosta varsinaisesti mitään. Aasinsiltana tähän mietin miten Korona/Covid-19 muuttaa nykyistä käyttäytymistämme? Kun ihmiset eivät uskalla kävellä läheltä tai ei uskalleta tavata niin voiko sellainen malli jäädä päälle?

Myönnän, että itsekin olen tarkempi miten lähellä olen toista. Työni puolesta olen töissä ja kohtaan koko ajan ihmisiä ja olen siksi suuremmassa riskissä saada Koronan tai normaalin flunssan.

Toivon kovasti, että tämä virus taltutetaan ja voimme käydä kahvilla ja ravintolassa. On aika yksinäistä olla yksin ja se on raskasta sosiaaliselle ihmiselle. Tällä tarkoitan ystävien sosiaalisia kohtaamisia, sillä ei ole mitään tekemistä työni puolesta kohtaamisten ihmisten kanssa.

Pus ex-poikaystävä