Parhaalle ystävälle

Ikävä on se sana. Ei, vaan kaipaus. Ikävä kuulostaa niin ikävältä. Kaipaan sinua. Kaipaan sinua joka päivä. Enkä ikinä unohda sitä päivää, kun sain tietää.

                      Oli kesä 2008. Festivaalikansa oli täyttänyt rauhallisen Ruissalon. Yhtäkkiä riehakkaan meiningin keskeytti pirisevä puhelin. Soittaja oli äitisi. Hän niiskutti äänekkäästi. Kysyin oliko kaikki hyvin. Hän kysyi missä olen. Kun kerroin olevani Ruisrockissa, hän sanoi kaiken olevan hyvin. Pientä flunssaa vain.

                      Kesken seuraavaa keikkaa sain tekstiviestin. Eräs kaverini ihmetteli, miksi Facebookiin oli perustettu ryhmä nimeltä R.I.P. Camilla. Hetkessä huomasin vajonneeni maahan. Ympärilläni satojen eriväristen tennarien massa pomppi tahdissa ja maa tärisi. Näytin viestin huolestuneen näköiselle ystävälleni, joka oli tullut viereeni istumaan.

                      Tämän on pakko olla erittäin huono vitsi, ajattelin. Eihän tällaista oikeasti tapahdu. Ei minulle. Mahdotonta. Jollain kumman keinolla sain työnnettyä ajatuksen pois mielestäni ja jatkoin tanssimista.

Menimme ystäväni kanssa festivaalin viimeiselle keikalle. Olimme eturivissä. Ajatus kummitteli jossain mieleni perukoilla, mutten antanut sen kivuta pinnalle. Onnistuin valehtelemaan itselleni, että kyseessä oli jonkinlainen väärinkäsitys. Suojelin itseäni totuudelta, joka oli liian rankka ymmärrettäväksi.

                      Seuraavana aamuna äitisi soitti uudelleen. Hän kertoi, että paras ystäväni oli nyt enkeli. Makasin sängyssä ainakin viikon. En muista tuosta ajasta mitään. Olin eksyksissä. Eksyksissä omissa ajatuksissani.

                      Halusin vain kertoa, että ajattelen sinua usein. Kaipaan raikuvaa nauruasi, ujoa hymyäsi, kirkkaita silmiäsi ja mielenkiintosta tapaasi ajatella. Kunpa voisin jonakin päivänä nähdä maailman sillä tavalla kuin sinä sen näit.