Levottomille sieluille

Joskus toivoisin olevani yksi niistä ihmisistä, jotka haluavat pysytellä aloillaan. Joskus toivoisin, ettei olisi pakko vaihtaa maisemaa jatkuvasti. Kunpa haluaisin tavallisen, tylsän elämän täynnä maitopurkkeja kauppakasseissa, viikottaisia saunavuoroja ja tuttuja askelia eteisessä. Arkea, torstaipäiviä ja liian monta kertaa nähtyjä tv-sarjoja.

                      Mutta ei, haluan olla vapaa. Ikävä kyllä.  Sillä kun on vapaa, on loppujen lopuksi myös yksin. Vapaus ottaa veronsa. On hankalaa pitää kiinni ystävyyssuhteista, kun on aina missä sattuu, ympäri maailmaa. Se olisi paljon helpompaa, jos voisi pelata lautapelejä joka ilta samassa baarissa saman porukan kanssa. Tiedän, etteivät hyvät ystävät milloinkaan katoa mihinkään. He pysyvät aina rinnallani, tapahtui mitä tapahtui. Ja kuitenkin tunnen olevani yksin.

                      Välillä toivon, että haluaisin jotain tavallista. Rakentaisin perustukset elämälleni, hankkisin pysyvän ystäväpiirin, kasvattaisin juuret. Mutta minä en ole puu. Minä olen lintu. Lennän etelään talvisin, laulan riemusta tai kaipauksesta, istun oksilla tarkkaillen ihmisten elämää.

                      On ihanaa mennä ja nähdä ja kokea. Se on suuri intohimoni, josta en ikinä aio päästää irti. Seikkailu on elämäni tarkoitus. Samalla haluaisin kuitenkin juttutuokioita naapureiden kanssa, sämpylöiden tuoksua keittiössä, lakanoita pihamaalla kuivumassa. Kunpa olisi mahdollista hankkia kaksi rinnakkaista elämää. Voisin omistaa toisen seikkailulle ja toisen arjelle. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada, on tehtävä valintoja. Tämä on minun valintani. Tämä on minun elämäni.

                      Olisi ihanaa silittää joka aamu samaa koiraa, juoda joka aamu kahvia samasta kupista ja nukahtaa joka ilta samaan sänkyyn. Mutta minä se vain menen tuulen mukana niinkuin höyhen. Tuuli vie eteenpäin ja tuuli tuo takaisin. Tuulta on toteltava.