Tunnen ihmisiä, jotka lukevat vain tositapahtumiin perustuvia kirjoja. Jokaisella on omat mieltymyksensä, jotka eivät voi olla sen paremmin oikeita kuin vääriäkään. En voi silti mitään sille, että joskus tunnen tällaisten realismiin pitäytyvien lukijoiden menettävän osan kirjallisuuden kiehtovuudesta.

Mielestäni kirjallisuus perustuu nimenomaan siihen, että taitava kirjoittaja saa meidät uskomaan mitä merkillisimpiin tapahtumiin ja maailmoihin, ainakin niin kauan, kuin luemme hänen tarinaansa. Tunnemme myötätuntoa tai sielunsukulaisuutta, vihaa tai pelkoa tarinasta syntyneitä ja mielessämme edelleen muotoutuvia hahmoja kohtaan.

Toisaalta tarinaan täysillä mukaan heittäytyminen vaatinee tietynlaista lapsenmielisyyttä ja kykyä mielikuvitusleikkeihin. Minä ainakin olen huomannut olevani niitä ihmisiä, joista ei koskaan taida tulla ihan kokonaan aikuisia (mikä ei välttämättä ole mikään meriitti tässä pörssikurssien ja osavuosikatsausten maailmassa). Taidanpa tästä lähteä tapaamaan Hyvin Pieniälyistä Karhua…