Eläköön kirjoitettu sana (kauan minunkin jälkeeni)!
Tulee aika, jolloin kukaan ei enää muista lempiväriämme. Haalennumme anekdootiksi tai pariksi, kolmansiksi kasvoiksi vasemmalta yhteisvalokuvassa. Alkuperäiskansojen uskomuksen vastaisesti tuo valokuva ei ole vanginnut sieluamme. Sen sijaan osia siitä, tai ainakin pienenpieniä sirpaleita, on säilyttänyt valokuva-albumin välistä löytyvä kirje.
Minä uskon kirjoitettuun sanaan. Onpa kyseessä sitten lapsen kirjoitusvirheitä vilisevä ensimmäinen kertomus, klassikkoromaani tai tekstiviesti parhaalle ystävälle, annamme siihen jotain itsestämme. Kaikissa teksteissä on kirjoittajansa sormenjälkiä, jotakin, jonka ilmaisemista hän piti tärkeänä. Lukemalla kirjoja voin saada yhteyden kauan sitten eläneisiin ihmisiin, jos vain maltan kuunnella.
Ja minä kuuntelen.