Esipuhe; eli muistokirjoitus Mimosalle sekä uusi alku
Sain maanantaiaamuna 23.7 elämäni kamalimman puhelun. Eläinlääkäri kertoi minulle vakavaan sävyyn, että 11-vuotiaan kissani, Mimosan, leukaluu oli mennyt molemmilta puolilta pahasti poikki eikä mitään ollut enää tehtävissä. Kissa oli päästettävä kivuistaan. Mimosa piti lopettaa. Puhelun loputtua parahdin itkuun.
En ollut paikalla lohduttamassa rakkainta lemmikkiäni sen hädän, ja lopulta levon, hetkellä. Olin yli 500 kilometrin päässä Enontekiöllä, ja vaikka kuinka vakuutin äidilleni haluavani kotiin, hän ei päästänyt. Hyvä niin. Sain viikon suremis- ja rauhoittumisaikaa.
Öisin en saanut surultani unta. Kun tulimme kotiin, purskahdin itkuun jo ennen autosta nousemista.
Kissani on haudattu kotini takapihalle. Sen viimeinen leposija on nyt sen vanhan ystävän, Bella-koiran, haudan vieressä. Aiomme istuttaa haudalle kauniita kukkasia.
Mimosa syntyi vuonna 2001. Aluksi se oli mummuni kissa, mutta pitovaikeuksien takia Mimosa päätyi meille asumaan. Olin itse silloin 9-vuotias ja täysin haltioissani ensimmäisestä omasta kissasta. Mimosa-nimen se sai Camilla Mickwitzin Mimosa-noidalta, jolla muistin olleen musta kissa. Vaikka myöhemmin selvisikin Mimosan olevan tyttökissan sijaan kolli, nimi jäi.
Tulimme tulevien vuosien aikana huomaamaan, ettei Mimosa ollut sitä helpointa ja kilteintä sorttia. Se vaani jalkoja sänkyjen alta ja puri, se raapi vimmatusti tapetteja seiniltä sekä ovenpieliä, ja saattoi myös kesken silityksen iskeä hampaansa suoraan käsivarteen. Sisäkissan elämään se kyllästyi aina vähän väliä ja sopivan hetken huomatessaan, se ryntäsi karkureissuille ulkomaailmaan. Vieraita se vältteli lähes aina ja komensi kynsillään kaikkia, jotka kokeilivat onneaan sitä lähestyessään. Sukulaiseni yksimielisesti pitivät Mimosaa ”julmana kissana”.
Mutta he eivät tienneet, että jopa kissoista itsepäisimmällä oli pehmeä puolensa. Huoneeni ovelta kuului melkein joka yö pientä raaputusta. Oven avattuani, kissa asteli sisään ja hyppäsi sängylle nukkumaan. Kun tökkäsin Mimosaa hellästi jalalla, se nousi ja hipsutteli kehräten kainalooni makaamaan pikkuruiselle rullalle. Se rakasti vettä, ja jaksoi aina uteliaana seurata veden tippumista kraanasta vessan laattalattialle. Keittiön pöydällä se istui (ilman lupaa) pitäen silmällä etupihan tapahtumia ikkunasta. Äitini kutoessa oli Mimosalla tapana istua viereisellä pöydällä ja hellästi taputtaa tätä olkapäälle halutessaan huomiota.
Aika kultaa muistot, ja vain hyvät muistot jäävät.
Lapissa ollessani lohdutin päivisin itseäni katselemalla kissanpentujen myynti-ilmoituksia. Ajattelin pitää suruajan lyhyenä, ja tiesin uuden kissan vievän surusta sitä pahimpaa terää pois. Muutaman päivän etsittyäni törmäsin tori.fi-sivustolla kuvalliseen ilmoitukseen:
Olin myyty.