Kissan uusi koti

6186735_orig.jpg
Maanantaina 30.7 lähdettiin sitten äidin kanssa Vantaalle kissanpoikaa hakemaan. Olin kasvattajan kanssa käydyssä puhelinkeskustelussa varannut alustavasti itselleni kahdesta kollipojasta ruskeanaamion, sen niin sanotusti perinteisemmän värisen. Olin kuitenkin epävarma; entä jos ei oltaisikaan ruskeanaamion kanssa yhtään sopivia toisillemme?

Kasvattajan pihaan karautettuamme meitä tervehti tarkkaavaisen labradorinnoutajan haukku. Kuistilla lököili kolme kissaa; kirjava maatiaiskissa, burma sekä thai-kissa.

Tervehdyksien jälkeen kasvattaja johdatti minut sisälle, ja kissojen omaan huoneeseen. Kattoon asti yltävästä kiipeilytelineestä kurkki neljä sinisilmää: Helli-emo sekä kolme pentua, ruskeanaamio kollipoika siskoineen veljineen. Kuin kohtalon sanomana, ensimmäisenä telineestä alas uteliaana tervehtimään putkahti juuri varaamani ruskeanaamio. Sain ottaa sen syliini, jossa kissanpoika sitten kehräsi silmät ummessa. Helli-emokin virkosi tutustumaan meihin vieraisiin, ja saimme ensimmäisen kerran näytöksen thai-kissojen äänekkyydestä.

Olohuoneen puolella kävimme katsomassa myös pentujen isää, Patea. Nuori isä oli puuhaavaisen ja äänekkään emon täysi vastakohta: Pate nautti päivästä lähinnä kiipeilytelineellä makoilemalla eikä ottanut kuuleviin korviinsa emokissan kutsuhuutoja.

”Kauppojen hierominen” kesti parisen tuntia. Kasvattajan kanssa käytiin läpi rekisteröintipaperit hyvin tarkkaan sekä perinpohjaisesti tutkittiin myös hänen henkilökohtaisesti kirjoittamansa kissanpennun hoito-ohjeet. Mukaan saatiin pentupakkaus, jossa oli muutama lelu, valjaat sekä Royal Caninin penturuokaa.

Ruskeanaamiopoika pakattiin kuljetuslaukkuun ja lähdimme kotia kohti. Parin tunnin matka sujui mukavasti pennun pitkälti nukkuessa ja tuhistessa hiljaa laukussaan.

img_4061m.jpg
Kotiin päästyämme alkoikin innokas uuden paikan tutkiminen. Pentu katsasti huoneeni nurkasta nurkkaan, nuuski tuolinjalat ja tassutteli lakanoilla. Keittiön lattialta löytyi oiva paperinpala leikkikaluksi.

Apukeittiössä tapahtuneen kissan ja koiran ensikohtaaminen johti eläinten molemminpuoliseen säikähdykseen; koira ehkä eniten peloissaan ja hämmentynyt pienestä pörrökorvasta. Pennun huomio kiinnittyi pian koiran sijaan muun muuassa lattialla olevaan pölypalloon, ja silityslaudalta roikkuvaan naruun, ja jännittävästi rapisevaan muovipussiin.

Koko huusholli oli ilmeisesti täynnä niin kiinnostavia asioita, ettei koti-ikävä ehtinyt pennulle iskeä ollenkaan (joka yllätti meidät kaikki). Ravaaminen ympäri kämppää kesti pitkälle yöhön, joka tuotti ko. omistajalle unenpuutetta ja lievän hermojen kiristymisen.

img_4107m.jpg
Läpi illan äiti intti, ”mikä sen nimi on, mikämikämikä?”. Totesin vakavana, että tahdoin miettiä asiaa tarkemmin – onhan nimeäminen tärkeä asia.

Aamulla tiesin. Perheen yksimielisestä päätöksestä kissanpoika sai nimekseen Sulo.

Suhteet Oma elämä

Esipuhe; eli muistokirjoitus Mimosalle sekä uusi alku

Sain maanantaiaamuna 23.7 elämäni kamalimman puhelun. Eläinlääkäri kertoi minulle vakavaan sävyyn, että 11-vuotiaan kissani, Mimosan, leukaluu oli mennyt molemmilta puolilta pahasti poikki eikä mitään ollut enää tehtävissä. Kissa oli päästettävä kivuistaan. Mimosa piti lopettaa. Puhelun loputtua parahdin itkuun.

En ollut paikalla lohduttamassa rakkainta lemmikkiäni sen hädän, ja lopulta levon, hetkellä. Olin yli 500 kilometrin päässä Enontekiöllä, ja vaikka kuinka vakuutin äidilleni haluavani kotiin, hän ei päästänyt. Hyvä niin. Sain viikon suremis- ja rauhoittumisaikaa.

Öisin en saanut surultani unta. Kun tulimme kotiin, purskahdin itkuun jo ennen autosta nousemista.

Kissani on haudattu kotini takapihalle. Sen viimeinen leposija on nyt sen vanhan ystävän, Bella-koiran, haudan vieressä. Aiomme istuttaa haudalle kauniita kukkasia.

img_0052m.jpg
Mimosa syntyi vuonna 2001. Aluksi se oli mummuni kissa, mutta pitovaikeuksien takia Mimosa päätyi meille asumaan. Olin itse silloin 9-vuotias ja täysin haltioissani ensimmäisestä omasta kissasta. Mimosa-nimen se sai Camilla Mickwitzin Mimosa-noidalta, jolla muistin olleen musta kissa. Vaikka myöhemmin selvisikin Mimosan olevan tyttökissan sijaan kolli, nimi jäi.

Tulimme tulevien vuosien aikana huomaamaan, ettei Mimosa ollut sitä helpointa ja kilteintä sorttia. Se vaani jalkoja sänkyjen alta ja puri, se raapi vimmatusti tapetteja seiniltä sekä ovenpieliä, ja saattoi myös kesken silityksen iskeä hampaansa suoraan käsivarteen. Sisäkissan elämään se kyllästyi aina vähän väliä ja sopivan hetken huomatessaan, se ryntäsi karkureissuille ulkomaailmaan. Vieraita se vältteli lähes aina ja komensi kynsillään kaikkia, jotka kokeilivat onneaan sitä lähestyessään. Sukulaiseni yksimielisesti pitivät Mimosaa ”julmana kissana”.

Mutta he eivät tienneet, että jopa kissoista itsepäisimmällä oli pehmeä puolensa. Huoneeni ovelta kuului melkein joka yö pientä raaputusta. Oven avattuani, kissa asteli sisään ja hyppäsi sängylle nukkumaan. Kun tökkäsin Mimosaa hellästi jalalla, se nousi ja hipsutteli kehräten kainalooni makaamaan pikkuruiselle rullalle. Se rakasti vettä, ja jaksoi aina uteliaana seurata veden tippumista kraanasta vessan laattalattialle. Keittiön pöydällä se istui (ilman lupaa) pitäen silmällä etupihan tapahtumia ikkunasta. Äitini kutoessa oli Mimosalla tapana istua viereisellä pöydällä ja hellästi taputtaa tätä olkapäälle halutessaan huomiota.

Aika kultaa muistot, ja vain hyvät muistot jäävät.

img_0233m.jpg
Lapissa ollessani lohdutin päivisin itseäni katselemalla kissanpentujen myynti-ilmoituksia. Ajattelin pitää suruajan lyhyenä, ja tiesin uuden kissan vievän surusta sitä pahimpaa terää pois. Muutaman päivän etsittyäni törmäsin tori.fi-sivustolla kuvalliseen ilmoitukseen:

8336011.jpg
                                                                                     Olin myyty.

Suhteet Oma elämä