Kissan uusi koti
Maanantaina 30.7 lähdettiin sitten äidin kanssa Vantaalle kissanpoikaa hakemaan. Olin kasvattajan kanssa käydyssä puhelinkeskustelussa varannut alustavasti itselleni kahdesta kollipojasta ruskeanaamion, sen niin sanotusti perinteisemmän värisen. Olin kuitenkin epävarma; entä jos ei oltaisikaan ruskeanaamion kanssa yhtään sopivia toisillemme?
Kasvattajan pihaan karautettuamme meitä tervehti tarkkaavaisen labradorinnoutajan haukku. Kuistilla lököili kolme kissaa; kirjava maatiaiskissa, burma sekä thai-kissa.
Tervehdyksien jälkeen kasvattaja johdatti minut sisälle, ja kissojen omaan huoneeseen. Kattoon asti yltävästä kiipeilytelineestä kurkki neljä sinisilmää: Helli-emo sekä kolme pentua, ruskeanaamio kollipoika siskoineen veljineen. Kuin kohtalon sanomana, ensimmäisenä telineestä alas uteliaana tervehtimään putkahti juuri varaamani ruskeanaamio. Sain ottaa sen syliini, jossa kissanpoika sitten kehräsi silmät ummessa. Helli-emokin virkosi tutustumaan meihin vieraisiin, ja saimme ensimmäisen kerran näytöksen thai-kissojen äänekkyydestä.
Olohuoneen puolella kävimme katsomassa myös pentujen isää, Patea. Nuori isä oli puuhaavaisen ja äänekkään emon täysi vastakohta: Pate nautti päivästä lähinnä kiipeilytelineellä makoilemalla eikä ottanut kuuleviin korviinsa emokissan kutsuhuutoja.
”Kauppojen hierominen” kesti parisen tuntia. Kasvattajan kanssa käytiin läpi rekisteröintipaperit hyvin tarkkaan sekä perinpohjaisesti tutkittiin myös hänen henkilökohtaisesti kirjoittamansa kissanpennun hoito-ohjeet. Mukaan saatiin pentupakkaus, jossa oli muutama lelu, valjaat sekä Royal Caninin penturuokaa.
Ruskeanaamiopoika pakattiin kuljetuslaukkuun ja lähdimme kotia kohti. Parin tunnin matka sujui mukavasti pennun pitkälti nukkuessa ja tuhistessa hiljaa laukussaan.
Kotiin päästyämme alkoikin innokas uuden paikan tutkiminen. Pentu katsasti huoneeni nurkasta nurkkaan, nuuski tuolinjalat ja tassutteli lakanoilla. Keittiön lattialta löytyi oiva paperinpala leikkikaluksi.
Apukeittiössä tapahtuneen kissan ja koiran ensikohtaaminen johti eläinten molemminpuoliseen säikähdykseen; koira ehkä eniten peloissaan ja hämmentynyt pienestä pörrökorvasta. Pennun huomio kiinnittyi pian koiran sijaan muun muuassa lattialla olevaan pölypalloon, ja silityslaudalta roikkuvaan naruun, ja jännittävästi rapisevaan muovipussiin.
Koko huusholli oli ilmeisesti täynnä niin kiinnostavia asioita, ettei koti-ikävä ehtinyt pennulle iskeä ollenkaan (joka yllätti meidät kaikki). Ravaaminen ympäri kämppää kesti pitkälle yöhön, joka tuotti ko. omistajalle unenpuutetta ja lievän hermojen kiristymisen.
Läpi illan äiti intti, ”mikä sen nimi on, mikämikämikä?”. Totesin vakavana, että tahdoin miettiä asiaa tarkemmin – onhan nimeäminen tärkeä asia.
Aamulla tiesin. Perheen yksimielisestä päätöksestä kissanpoika sai nimekseen Sulo.
