Liikunnasta ja muusta yhtä tärkeästä
Olen tänään lukenut varmaan kolmelta palstalta liikunnasta ja sen merkityksestä palstojen kirjoittajien elämään. Minä voin suoraan sanoa: minulla ei ole mitään hyvää suhdetta liikuntaan vaan inhoan sitä kaikissa muodoissa. Olen sitten luistelemassa, kylpylässä tai pyöräilemässä, liikunta on viimeinen mitä haluan harrastaa.
En tiedä, onko tämä kieroutunut suhde liikuntaan syntynyt jo lapsuudessani, koska en ole koskaan harrastanut mitään, mihin olisi liittynyt liikunta. Minua ei pahemmin olla kannustettu liikkumaan, mikä taas puolestaan saattaa johtua siitä, että myös vanhempani ovat ylipainoisia. Mutta eipä syytetä tästä nykyisyydestä kokonaan vanhempia, koska nykyään olen yksinkertaisesti liian laiska harrastamaan yhtään mitään.
Näin kesällä, kun minulla piti olla paljon energiaa ja paljon luppoaikaa, minun piti alkaa pyöräilemään joka päivä koululleni ja takaisin, jotta saisin edes vähän, piirun verran, kuntoa kohotettua ennen koulun alkua. Arvatkaa vaan kuinka monta kertaa olen sinne saakka pyöräillyt? Nolla.
Syytän aina tätä maastoa, joka on ympärillämme. Mihin tahansa suuntaan sitä lähteekin, on aina vähintään kilometrin jälkeen edessä tappoylämäki. Jos haluan kiertää ylämäen niin vastassa on hieman loivempi ylämäki, mutta se kestää pidempään. Katsokaa nyt, mitä selityksiä keksin itselleni ja sille, että olen vain yksinkertaisesti niin pirun laiska.
Jaa että mites ne kuntosalireissut? Joo ei. Ei ainakaan aamulla ennen kouluun lähtöä, joutuisin menemään johonkin 24h salille hyväkuntoisten ekonomipääjohtajien sekaan hikoilemaan kuin pieni sika noin klo 5-6. Ei tuu kesää. En myöskään enää koulupäivän jälkeen jaksa lähteä muualle kuin pakolliselle kauppareissulle. Enkä halua illalla viimeisten joukossa mennä treenaamaan ja taas hikoilemaan, kun voisin yhtä hyvin istua kotona ja rentoutua.
Kuten huomaatte, tarvitsen oikeasti jonkun perseellepotkijapersonaltrainerin, joka asuisi luonani, repisi minut ylös sängystä ja pakottaisi ennen kuutta pienelle kävelylenkille ennen jokaista koulupäivää.
Syytän itseäni aamulaiskuudesta, koska olen opettanut itseni syömään aamupalan ihan rauhassa tv:n edessä ennen kouluun lähtöä. Ja huom! Lähden kouluun jo ennen puolta kahdeksaa, jotta saan parkkipaikan. Joskus jopa jätän aamupalan kotona väliin ja syön koulussa, koska sämpylät koulun kahvilasta ovat halvempia kuin itsetehdyt ;)
Voisin ihan hyvin lähteä kouluun edelleen puoli kahdeksalta, jospa vaikka menisin pyörällä ja parkkipaikkaongelmaa ei olisi. Mutta sitten eteen tuleekin se ongelma, etten osaa pyöräillä hyvin rauhallisesti ilman, että hiki nousee heti pintaan. Minä meinaan hikoan pienemmästäkin rehkimisestä. Ylipaino, tiedän. Aineenvaihdunta? Enpä usko…
Olen myös harkinnut, että jos saisin aamulla jonkin muun kyydin kuin bussikyydin niin voisin vallan mainiosti iltapäivisin kävellä kotiin. Bussikyytiä en halua, koska a) joutuisin käyttämään kahta bussia, jos en halua kävellä noin kilometriä ja b) en pidä ihmispaljoudesta ja c) bussissakin tulee hiki.
Terveteuloa haavemaahani. Jos en olisi näin laiska, tyhmä ja saamaton, en tiedä, kauanko tätä vararengasta ja näitä suuria reisiä pitäisi katsella. Onhan minulla aikaa, paljonkin, mutta käytän sen mieluummin istuen kotona kuin juosten pitkin maita ja mantuja. Mutta silti autoa ajaessani katselen kateellisena niitä laihoja ihmisiä, jotka pyöräilevät paikasta toiseen tai käyvät lenkillä, vaikka vettä sataisi kaatamalla. Onnea teille, epäonnea minulle.