”Sullahan on se blogi”, -totesi ystäväni lempeästi naurahtaen. Naurahtaen siksi, että aloitin blogin pitämisen taannoin nimenomaan hänen innoittamanaan ja hän on muistutellut tässä viimeisten kuukausien aikana ”muutamaan” otteeseen, että sinne blogiin kannattaisi joskus myös postata jotain;)!

En tiedä onko teillä muilla bloggaajilla ikinä samanlaisia tuntemuksia, mutta ainakin itselläni suurin este julkaista mitään on tunne siitä, että miksi ketään kiinnostaisi lukea siitä mitä ajattelen?

Päähänpinttymä saattaa tosin juontaa juurensa ammatistani toimittajana, jossa olen nimenomaan aina tottunut kertomaan uutisia ja tarinoita toisista ihmisistä, en todellakaan itsestäni.

No oli miten oli, olen nyt kuitenkin päättänyt voittaa omat ennakkoluuloni ja ruveta rustaamaan näitä postauksia ”hieman” entistä useammin. Tuoda esiin havaintoja elämästäni ja ajatuksia asioista, jotka tuottavat ainakin itselleni iloa ja energiaa. Toivottavasti myös teille:)!

Monellekaan teistä ei varmasti tule yllätyksenä, että yksi mielipuuhistani ja suurimmista virtalähteistäni on urheilu. Ei enää sellainen maailman parhaaksi jossain tähtäävä armoton kehon ja mielen rääkkääminen, vaan sellainen päämäärätön huuhaa-huitelu, jossa poiketaan poluilta aina kun tekee mieli ja hillutaan muutenkin ilman mitään varsinaisia päämääriä tai suunnitelmia siitä mitä pitäisi milloinkin tehdä.

Liikkuminen muodossa kuin muodossa on yleisesti ottaen mielestäni sangen mukavaa, mutta erityisesti olen tykästynyt viime vuosiana juoksuun. Tulin juuri eilen reissusta ja huomasin matkallani Puolassa taas saman, mielestäni varsin positiivisen asian, mitä olen havainnut tsiljoonasti ennenkin ulkomailla kirmatessani: siellä lenkkeilijät moikkaavat aina toisiaan! Ei ole väliä oletko hidas vai nopea, luuviulu vaiko lihaskimppu, turisti tai paikallinen, siellä kaikki lenkkeilijät kuuluvat samaan juoksijoiden heimoon ja tuon heimon jäseniä moikataan AINA!

Tulen ainakin itse aina ihan himskutin hyvälle tuulelle, kun saan hymyn ja iloisen käden heilautuksen vastaantulijalta. Ja samalla tunnen sisimmissäni ylpeyttä, kun voin itse tehdä samoin. Tuntea, että kuulun porukkaan, vaikken oikeasti ketään lähistöllä olevaa olisi ikinä aimemmin tavannutkaan.

Olen kokeillut samaa metodia monesti myös täällä Suomessa, mutta valitettavan usein vastaantulija näkee juuri minua lähestyessäni maassa ilmeisesti jotain äärimmäisen mielenkiintoista, sillä katseemme harvoin kohtaavat.

Ilmiö on jännä, sillä vedän työkseni myös monenlaisia lenkkiryhmiä ja siellä usein kaikki ovat todella sosiaalisia ja iloisia, tulevat jopa halailemaan, vaikkei entuudesta toisillemme tuttuja oltaisikaan. Yksin lenkkeillessä sitä ollaankin sitten useinmiten todella yksin.

Toki ei ole pakko moikata, jos viihtyy paremmin ypöyksin ja katse maassa, mutta suosittelen kuitenkin edes kokeilemaan. Piristää kummasti varsinkin näin synkkien syysiltojen kolkutellessa jo ovella.

Ihanaa alkuviikkoa kaikille,
Axu

ps. Jos olet ensi sunnuntaina pääkaupunkiseudulla, niin tervetuloa moikkailemaan ja reippailemaan seurassa(ni) Helsinki City Marathonin ja Helsinki City Runin ilmaiselle yhteislenkille Pirkkolan urheilupuistoon klo 12 alkaen:)!