Tarina jatkuu

Ensikosketukseni koodaamiseen oli myrskyisä. Ensimmäiset 1,5 opiskeluvuotta pyörivät taustalla jatkuvasti ohjelmoinnin kurssit, milloin milläkin kielellä. Tunneskaala vaihteli epätoivo-innostus-inho -akselilla: yhtenä päivänä saattoi olla ihan hirveää, seuraavana ihan jees, ja sitten taas kamalinta ikinä. Vähintään kerran viikossa, yleensä sunnuntaina eli demojen teko päivänä, kirosin ja julistin tuhannennen kerran, etten ikinä ikinä ikinä aio koodariksi ruveta. 

Ja kas, kuinkas kävikään. Tiedekunnan sisäisen pääaineen vaihtamisen, vuoden opiskelijavaihdon, jonka aikana opiskelin kaikkea muuta kuin hyödyllisiä juttuja, ja monen vuoden muun haahuilun jälkeen aloin pikkuhiljaa hahmottaa, että ilman ohjelmointikokemusta työelämään sijoittuminen valmistumisen jälkeen saattaisi olla hieman haastavaa. Niinpä ihan kokeen vuoksi hain harjoittelupaikkaa ohjelmoinnin parista. Haastatteluihin asti pääsin, mutta jännitin liikaa ja tein haastattelijaan lähtemättömän vaikutukseen viittaamalla C#-kieleen ”C-risuaitana”, kuten sitä vitsillä olin joskus kutsunut, enkä ”C sharpina”, kuten nimi oikeasti kuuluu. Ei nyt varsinaisesti ollut yllätys, ettei harjoittelupaikkaa tippunut. 

Puoli vuotta myöhemmin olimme tekemässä vaihdon aikaisen kämppikseni kanssa Suomi-kierrosta, kun ystäväni laittoi viestiä Facebookissa: ”Hei ne hakee taas harjoittelijoita sinne yritykseen X. Hakuaika päättyy huomenna. ” No, hakemushan oli jo kertaalleen tehty, joten lähetin kesken Suomi-turneemme Jyväskylä – Tampere intercitystä häpeämättömästi lähes saman hakemuksen kuin puoli vuotta aiemminkin. Kerrankin junan netti toimi, onneksi, sillä hakuaika oli jo lähellä umpeutumista. 

Haastattelukutsu tuli, ja onnittelin itseäni, että olin viestinnän kurssilla jaksanut tehdä itselleni loppuun asti hiotun hakemuspohjan. Haastattelut olivat harmi kyllä Helsingissä, useamman tunnin päässä opiskelukaupungistani, ja keskellä viikkoa, mutta en antanut edes läsnäolopakollisen organisaatioviestinnän kurssin hidastaa itseäni. Sen sijaan päädyin missaamaan erinomaisen luennon shampanjan brändäyksestä ja jouduin vielä kirjoittamaan esseen korvaukseksi poissaolosta. 

Haastattelu sujui huomattavasti paremmin kuin edellinen. Edellisestä kerrasta oppineena olin nimittäin valmistautunut kunnolla estääkseni klassisen jännittäjän totaalijäätymisen kesken haastattelun. Edellinen haastattelu oli myös purkanut jännitystä ja epäonnistumisen pelkoa – olihan ne molemmat jo koettu – ja niinpä haastattelu sujui melko rennosti ja kivuttomasti. Kysyttäessä kerroin, että ohjelmistokehitys oli minulle opinnoista huolimatta vielä vieras ala ja haluaisin nähdä, olisiko se minun juttuni. Jälkikäteen useampi tuttu on pyöritellyt silmiään vastaukseni kuullessaan – ilmeisesti se on niitä asioita, joita ei saisi sanoa työhaastattelussa ääneen. Näin jälkikäteen ajatellen en silti vaihtaisi vastaustani, sillä mitä järkeä olisi väittää haastatteluissa ohjelmistokehityksen olevan elämäni suurin intohimo, jos näin ei kerran ole. Ja hei, seuraavalla viikolla kesken IT-tapahtuman vastasin vaaleanpunaisessa vapaaehtoistyövoiman t-paidassani puhelimeen ja kuulin saaneeni harjoittelupaikan. Ei kai se niin huono vastaus sitten ollutkaan.