Ei oo suunnitelmat nyt oikein pitänyt. Olen ollut tosi stressaantunut ja kiireinen jo muutaman viikon, että en ole kerennyt hirveästi päivittelemään. Minulla on ollut ihan hirveästi kaikkea tässä päällä samaan aikaan. Koulu, treeni, ystävyys suhteiden katkeaminen, liikaa sellaisia asioita, jotka kuormittavat ihan hirveästi. Siitä huolimatta olen jaksanut taistella ja olen hakenut apua tilanteisiini, joten luultavammin tilanne alkaa kohenemaan tästä pikku hiljaa. Stressin myötä treeni määrät on kasvanut ja se tietysti omalla tavallaan lisännyt stressin määrää. Aion vähentää treenimääriä, että saisin elämän tästä pikku hiljaa taas raiteille, koska kohta mennään täysin metsää ja lujaa. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Tällä kertaa miun ei tarvinnut ajautua ihan pohjalle, että uskallauduin hakemaan apua. Nyt menin aika nopeasti, että saisin apua tilanteeseeni varhain, että ei mennä sinne pohjalle saakka. Kuitenkin suurin työ on tehtävä omassa päässä. Nämä kaikki ei ole helppoja asioita. Kaikki on kuitenkin ratkaistavissa.

Kuitenkin päällisin puolin mulle kuuluu tosi hyvää. Juoksin tuossa viime kuussa värälän juoksuissa kultaa. 6,4km matkalla ajalla 28minuuttia. Tavoitteeksi olin laittanut, että suoriutuisin puolessa tunnissa ja alitin sen. Olin aika ylpeä saavutuksesta, vaikka tosi paljon käynkin sisäistä taistelua, että olenko riittävän hyvä ja ainahan ne tavoitteet vaan nousee. Juoksin kuitenkin loukkaantuneena, joten ilman loukkaantumista olisin varmasti juossut paremman ajan.

Koulun loppu alkaa häämöttämään. Yhteishaku tehty. Pääsykokeet lähestyy. Vikat tunnit ja vika työssäoppiminen niin tämä 3-vuoden taistelu alkaa loppumaan. Hemmetin ylpeä olen itsestäni. Palailen tähän jossakin toisessa postauksessa lähempänä valmistumista, että miksi.

Kaikin puolin toivotan kaikille ihanaa syksyä, muistakaa tehdä niitä kivoja asioita, levätä ja arvostaa itseään sellaisena, kun on <3

Voittajana ulos suljetulta
Lupasin viime postauksessa kirjoitella teille, siintä kun mainitsin käynneeni kesänlopulla osastolla. Kävin ns. hakemassa vauhtia lisää osastolta. Olin koko kesän käynyt tiiviissä avohoidossa, koska olin sanonut hoitajille, että vointini on parempi, kuin koskaa, silti he eivät uskoneet minua, koska oon aikasemminkin niin sanonut, vaikka tilanne ei välttämättä olisikaan ollut hyvä. Jokaisella lääkäri käynnillä olin sitten käynyt wc tapaamisten jälkeen, koska miulla on tapana mennä käymään WC ennen bussiin menoa varmuudeksi. Lääkäri oli katsonut valvonta kameroista ja tehnyt johtopäätöksen, että vesitankkaan punnituksiin, koska miun paino on nousu suunnassa, eikä mua luotettu, että todella se on nousu suunnnassa. Meillä oli sitten lääkärin aika, jossa päätettäisiin jatkohoidosta. Menin sinne täynnä iloa ja onnellisuutta, mutta muutaman minuutin kuluttua tapaamisen alusta lääkäri ilmoitti, että osastolla ois paikka mulle, ilman minkäänlaisia perusteluita. Sanoin, etten jää vapaaehtoisesti, koska minulla menee hyvin, enkä turhan takia jää kalliiseen paikkaan. (osastohoidot on äärimmäisen kalliita) Hän päätti, kuitenkin että jään ja kirjoitti M1, jolla jouduin samantien sisään. Miulle ei jäänyt hirveästi vaihtoehtoja ja jäin osastolle. Osastolla vietin sen samaisen viikon, jonka jälkeen tapasin uuden lääkärin, joka sanoi heti nähdessään minut, että hyvää jatkoa, ettei miun paikka ole osastolla, koska en ole fyysisesti, enkä henkisesti osaston tarpeessa. Lähdin samaisena päivänä kotiin. Viikon aikana mulla oli kokoajan hoitajan tai lääkärin keskusteluja ja koska olin pakkohoidossa niin tekemiseni oli tosi rajoitettua ja ulos en koko viikon aikana päässyt kertaakaan.

Mitä mulle jäi tältä jaksolta? – Oon avoimempi ja uskallan kertoa ajatuksista ja tunteista, tajusin myös sen, että en ole enään siinä anoreksian kuplassa vaan oon mennyt eteenpäin ihan äärimmäisen paljon. Uskallan kertoa omat mielipiteeni ja kohdata ne ahdistuksen tunteet, enkä hallitse niitä enään syömättömyydellä.