#trendihaastaa: Elämää suurempi kirja
Toimitus haastaa lilyläisiä kertomaan kirjoista, jotka muuttivat elämää. Vastaan haasteeseen kovilla panoksilla: aina yhtä ihanilla tyttökirjoilla.
Rakkauteni kirjoihin ja lukemiseen kumpuaa kaukaa lapsuudesta. Äidilläni oli tapana istua sänkyni vieressä ja lukea minulle iltasatuja vielä silloinkin, kun olin aivan liian vanha ja aivan liian lukutaitoinen siihen. Eikä hän lukenut pelkkiä satuja, vaan myös romaaneja. Näistä merkittävin oli aina L.M. Montgomeryn Vihervaaran Anna -sarja. Olin ujo, kömpelö lapsi, jonka päivät kuluivat haavemaailmoissa. Kuvittelin itselleni niin monta erilaista elämää, että välillä oli vaikea pysyä kiinni todellisuudessa. Punatukkainen ruipelo orpotyttö Anna oli minulle paitsi samastumisen, myös ihailun kohde. Anna ei ollut vain toivoton romantikko ja pikkuvanha haaveilija, kuten hänen kymenlaaksolainen sielunsiskonsa. Hän oli myös räiskyvä ja sanavalmis uskalikko, joka ei pelännyt puhua suutaan puhtaaksi – seurauksista viis.
Kahden sisaruksen puhkikuluttama kappale klassikkoa. Nykyään kirjoja tulee kohdeltua hieman kauniimmin.
Iltatarinoiden jälkeen olen lukenut Anna-kirjoja itse yhä uudestaan ja uudestaan. Matkaaminen kirjan sivujen kautta Prinssi Edwardin saarelle tuntuu kotiinpaluulta. Vihervaara on turvapaikkani, jonne livahdan kun arki tuntuu vaikealta. Tunnen Vihervaaran notkot, metsät, polut ja lammikot paremmin kuin kotikaupunkini maisemat. Ja mikä parasta, tiedän, että siellä kaikki päättyy lopulta hyvin.
Miten nämä kirjat sitten muuttivat elämäni? No jaa, oikeastaan nämä kirjat ovat luoneet mielikuvani tavoiteltavasta elämästä ja ansioista. Arvostan ihmisissä nokkeluutta, mielikuvitusta ja vilpittömyyttä yli menestyksen tai kirjaviisauden. Haaveilen matkasta Prinssi Edwardin saarelle ja ihailen sekä kadehdin jokaista punatukkaista naista. Tämä huolimatta siitä, että Annan mukaan yksikään punatukkainen tyttö ei voi olla onnellinen. Ainakin yksi kuvitteelinen punatukka voi tehdä kokonaisesta sukupolvellisesta tyttöjä onnellisia – ainakin yhden kirjan ajaksi.
Ujosta ja kömpelöstä lapsesta kasvoi Annan kanssa varsin sosiaalinen ja sujuvasanainen – joskin edelleen toivottoman kömpelö – nuori nainen. Jopa uravalinnassa olen seurannut Vihervaaran Annan viitoittamaa tietä: opettajaksi tietenkin. En koskaan samastunut yhtä vahvasti taiteelliseen ja tinkimättömään runotyttö Emiliaan, eikä ole vaikea nähdä miksi. Olen helposti innostuva, mutta lyhytjänteinen sankaritar. Tällä hetkellä kaikkialla kuulutetaan unelmien toteuttamisen perään. Ei kaikkia unelmia ole tarkoitus saavuttaa, silloin ne muuttuvat todellisuudeksi. Ja mikäpä olisi ikävystyttävämpää, kuin elää ilman unelmia?