Kissani Jugoslavia

Kirjallisuuden opiskelijan usein oletetaan automaattisesti olevan kiinnostunut klassikoista ja korkeakirjallisuudesta. Itse olen tässä joukossa poikkeus. Minulle kirjat ovat kulutustavaraa, viihdettä. En lue sivistääkseni itseäni (se on pelkkää plussaa), vaan luen viihdyttääkseni itseäni, tappaakseni aikaa ja paetakseni hetkeksi omia arkisia huolenaiheitani. Usein haluan lukemisen myös olevan kevyttä vastapainoa opiskelustressille. Mikäli kirja siis lupailee monikerroksista, symbolista ja historiallista lukukokemusta, jätän sen mieluusti hyllyyn.*

Juuri näillä sanoilla on markkinoitu Pajtim Statovcin esikoisteosta Kissani Jugoslaviaa. Lainasin kirjan puolivahingossa kirjastosta ja heti kotiinpäästyäni kirosin symbolisesti latautunutta teosta tuntematta minkäänlaista intoa sen lukemiseen. Mutta kuten tiedetään, kyllä routa porsaan kotiin ajaa tai lukutoukan kirjan tykö. Alkutaival kirjan parissa tuntui kömpelöltä, eikä ensimmäisen kappaleen seuranhakuchat ainakaan lisännyt mielenkiintoani. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin päästä mukaan tarinan maailmaan. Sysäsin symbolit taka-alalle ajatuksissani ja keskityin lukemaan tarinaa miehestä, naisesta, kissasta ja käärmeestä.

Kissani Jugoslavia kertoo tarinaa kahden sukupolven maahanmuuttajista; pojasta ja äidistä. Pojan, Bekimin, kautta kuvataan lapsen sopeutumista uuteen maahan ja kasvamista kahden kulttuurin välissä. Emine-äidin äänellä puolestaan avataan Kosovon ja albaanien kulttuuria ja historiaa – tämä oli itselleni erityisen kiinnostavaa, satuin vierailemaan Pristinassa reilu vuosi sitten. Kuten moni muukin, myös minä olin kiinnostuneempi äidin osuudesta, joskin näistä kappaleista puuttuivat maagiset elementit, jotka kiehtoivat Bekimin tarinassa. Oli miten oli, tarinaa enemmän nautin Statovcin kauniista ja kiinnostavasta kielestä sekä tavasta kuljettaa kertomuksia eteenpäin niin, että ne lopulta kietoutuvat toisiinsa. Myönnetään, jäin jopa koukkuun ja ahmin kirjaa huolissani siitä, että en ehtisi lukemaan sitä laina-aikana loppuun. Päädyin lopulta pohtimaan vähän sitä symboliikkaakin, vaikka kapinallisesti olinkin aikonut jättää sen täysin huomiotta.

Ennakkoluuloistani huolimatta, sanoisin, että tässä on erinomainen kirja – ja kirjailija. Lukisin mielelläni Statovcilta muutakin. Silti on myönnettävä, että Kissani Jugoslavia ei koskettanut minua sillä tavalla kuin haluaisin kirjan koskettavan. Ehkä elämäntilanne oli väärä, ehkä tämä ei kuitenkaan vain ollut ihan minun makuun. Opettajaminäni antaisi kiitettävän, mutta siviiliminäni valitsee ensi kerralla kirjastosta jotain ihan muuta.

*Sen sijaan kirja, joka lupailee kauhua, piinallisia yksityiskohtia sekä kylmänväreitä loikkaa kassiin kuin itsestään. Hups vaan.