Norwegian Wood
Hei vaan!
Tervetuloa Koirankorvilla-blogiin. Täällä amatööri kirjallisuustieteilijä purkaa kirjallisia tuntojaan kaikesta lukemastaan. Jos kehtaa.
Taloudessamme asuu kaksi innokasta, mutta hyvin erilaista lukijaa. Allekirjoittanut tarttuu useimmiten bestsellereihin ja halpahintaiseen jännitykseen siinä missä kaksilahkeinen taas luottaa Keltaisen kirjaston taattuun laatuun. Eräänä sietämättömän pitkästyttävänä iltapäivänä päätin astua ulos mukavuusalueeltani ja antaa mahdollisuuden keltaisilla tunnuksilla varustetulle Norwegian Woodille. Näin aloittelevana kirjabloggaajana lieneekin enemmän kuin sopivaa aloittaa postauksella Haruki Murakamista. Aikaisemmin minulla on ollut vain hatara käsitys Murakamista bloggaajien ja runotyttöjen suosikkina. Ehkäpä juuri tuo ajatus oli saanut minut hieman vierastamaan japanilaista taituria. Aivan turhaan, kuten sain huomata.
Kirja alkaa kehyskertomuksella, jossa päähenkilö Toru Watanabe istuu lentokoneessa 37-vuotiaana ja kuulee nuoruuden rakastettunsa lempikappaleen, The Beatlesin Norwegian Woodin. Kappale johdattaa Torun nuoruudenmuistoihinsa, jotka ovat riipaisevan surullisia, mutta myös kauniita ja varjeltavia. Pääsemme kokemaan Torun mukana hänen nuoruutensa kuohut, rakkaudet ja menetykset. Heti alussa parhaan ystävän itsemurha tuo yhteen Torun ja kuolleen ystävän tyttöystävän Naokon. Molemmat nuoret ovat kuitenkin peruuttamattomasti hajalla, eikä tämä ole paras mahdollinen tilaisuus rakkaudelle. Toru tapaa myös omapäisen Midorin, tytön, jonka ympärille kuolema on myöskin kietoutunut.
Ensitunnelmat kirjasta olivat positiiviset. Murakamin kieli on kaunista, mutta selkeää. Ilman kikkailuja hän luo viehättävän verkkaista, utuista ja jopa unenomaista tunnelmaa. Välillä päähenkilö ei itsekään ole varma siitä, missä kulkee unen ja todellisuuden raja. Kuolema on teoksessa jatkuvasti läsnä. Ei kuitenkaan traagisena, vaan pikemminkin toteavana, väistämättömänä ja kaivattuna. Siinä missä kuolema nyrjäyttää sekä Watanabin että Naokon elämät lopullisesti sijoiltaan, kokee Midori menetyksensä pikemminkin helpotuksina. Henkilökuvaukset ovat eriskummallisia, mutta silti aitoja. Torun silmien läpi lukijalle luodaan sekalainen, traaginen, mutta myös riemastuttava hahmogalleria. Päähenkilössä itsessään on samankaltaista lakonisuutta kuin Holdenissa Siepparissa ruispellossa. Johon itse teoksessa viitataankin.
Kirja on varsin hidastempoinen. Arkea kuvataan realistisesti ja yksityiskohtaisesti, mikä itseäni tässä teoksessa viehätti. Kannessa kirjaa kuvattiin sanoilla eloisa, seksikäs ja hauska. Nyt luettuani kirjan, joudun hieman kohottamaan kulmiani tälle luonnehdinnalle. Hauska kirja ehdottomasti on. Ei se saa repeämään röhönauruun, mutta kuitenkin hymyilemään arjen kummallisuuksille. Eloisaksi en myöskään tätä kutsuisi, ehkä pikemminkin elämänmakuiseksi. Vaikka se kuulostaakin kornin oscar-voittajaelokuvan kuvaukselta. Kirjan seksikkyyttä jäin myös miettimään. Seksiä on kirjassa paljon, sekä käytännössä että päähenkilön ajatuksissa. Eikö tämä tee kirjasta kuitenkin korkeintaan seksillisen? Norwegian Woodin seksikohtaukset eivät ole mitään harlekiinitasoa, vaan arki on mukana myös vällyjen välissä. Lisäksi seksi ja rakkaus eivät tosiaan kulje tässä tarinassa käsi kädessä. Tämä tekee useimmista seksikohtauksista lähinnä surullisia.
Pidän usein kirjoista, joissa musiikilla on näkyvä rooli, ja Norwegian Wood kuuluu ehdottomasti tähän sarjaan. Melkein kaipasin kirjalle soundtrackiä. Kirjaan perustuva elokuva ei käsittääkseni ole saanut kaksisia arvosteluja, vaikka mielestäni Murakamin tyyli tuntuu kovin elokuvalliselta. Kiinnostaisi silti, miten esimerkiksi musiikkiteema olisi elokuvassa huomioitu.