Nukkumatti
Tämä postaus löytyi luonnoksista viime kesältä, ensimmäinen kappale pitää siis todellakin paikkansa. Nyt hautaan kuitenkin itsekritiikin sekajätteen pohjimaiseksi, ja yritän taas alkaa päivittää.
Hups, niin vain päivitysväli pääsi venähtämään. Mukavaa kuitenkin, että on tällainen paikka minne naputella kirjallisia ajatuksia, silloin kun niitä on. Kuten nyt.
Kirjastossa lempihyllyni on viikkolainahylly. Sieltä on helppo napata matkaan uutuuskirjoja, joita muuten saisi odottaa lainaukseen niin kauan, että ehtisi jo unohtaa, miksi kirjan alunperin halusi lukea. Lisäksi viikko on minulle useimmiten riittävä aika päättää, onko kirja lukemisen arvoinen vai ei. Erityisen usein poimin viikkolainojen joukosta nopeatempoisia dekkareita. Niin tälläkin kertaa. Lars Keplerin Nukkumatti kainalossa kipittelin kotiin ja keitin ison kupillisen kahvia kirjan kaveriksi.
Nukkumatti tuntuu jokseenkin lapselliselta nimeltä jännityskirjalle, saati sitten sarjamurhaajalle. Toisaalta se on enemmän kuin osuva. Mitä muuta kirjailijakaksikko Lars Kepler on kirja toisensa perään tehnyt, kuin heittänyt lukijan silmille painajaispölyä, joka pakottaa sulkemaan silmät todellisuudelta ja sukeltamaan toinen toistaan karmaisevampien rikosten, ja ennen kaikkea, rikollisten sekaan. Olen aikaisemmin lukenut Keplerin kaksi keskimmäistä romaania, mutta vasta muutama viikko sitten nappasin kirjastosta matkaani esikoisteos Hypnotisoijan. Ja se oli menoa. Kirja oli täsmälleen sitä, mitä olin helteiseen heinäkuuhun kaivannut: luita ja ytimiä myöten hyytävää jännitystä äärimmäisen nopealla, televisiosarjamaisella temmolla. Annoin anteeksi lyhyet kappaleet ja ehkä hieman halvat koukut, minun oli vain yksinkertaisesti ahmittava koko tiiliskivi sydän tykyttäen. Jälkikäteen olo oli kuin hampurilaisaterian jäljiltä: ähky, mutta onnellinen. Ravintoarvollisesti teos ei ehkä ollut fine diningin tasoa, mutta hemmetin herkullinen se oli. Palaakaan en katunut.
Palatakseni Nukkumattiin, se ansaitsee samat kehut kuin Hypnotisoijakin. Kyseessä on siis neljäs osa Lars Keplerin Joona Linna -sarjassa, ja pirun hyvä sellainen. Luin 529-sivuisen paksukaisen tänään yhdeltä istumalta, sen verran addiktoivaa kamaa on kyseessä. Kirjassa oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle soluttautuu agentti Saga Bauer, tehtävänään saavuttaa manipuloivan, sadistisen sarjamurhaaja Jurek Walterin luottamus. Pelissä on useita henkiä, eikä vähiten Sagan oma. Suljetun osaston miljöötä vastenmielisempiä ovat vain sen asukkaat ja henkilökunta, joiden kanssa Saga joutuu turhankin läheisiin tekemisiin.
Loistavat henkilöhahmot, koukuttava juoni, ajojahteja, juonittelua ja psykopaatteja sopivassa suhteessa. Kesän dekkaricocktail parhaimmillaan. Jos tämä ei imaise mukaansa, niin sitten en tiedä mikä.
Ja nyt ennen nukkumaanmenoa tarkastan vielä kerran, että kukaan ei lymyä suihkuverhon takana. Tai sängyn alla.
Oikeastaan, ei minua taidakaan nukuttaa. Enää ikinä.