Buzz Aldrin – taviksena olemisen taito
”Eivät kaikki tarvitse omaa maailmaa.
Minä halusin vain olla rauhassa.”
Aikana, jolloin kaikki julkisuus tuntuu olevan hyvää julkisuutta, on enemmän kuin virkistävää lukea kirjaa miehestä, joka ei muuta halua, kuin olla rauhassa. Juuri tästä kertoo norjalaisen Johan Harstadin Buzz Aldrin – taviksena olemisen taito. Kirjan päähenkilö Mattias on kolmekymppinen puutarhuri, jonka tärkein tavoite elämässä on olla hyvin toimiva ratas maailman koneistossa. Mattias, ikuinen kakkonen omasta tahdostaan, löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen oman elämänsä hammasrattaat eivät pyöri oikeaan suuntaan. Alta menee niin parisuhde kuin työpaikkakin, eikä aikaakaan kun Mattias, kuin huomaamattaan, on osa omalaatuista terapiayhteisöä Färsaarilla.
Olen itsekin joskus haaveillut jättäväni arkiset murheet ja muuttavani Färsaarille lampaita kaitsemaan. Ei siis ihme, että Mattiaksen mielenmaisemaan oli helppo pujahtaa, vaikka hänen haikailemansa näkymättömyys itseäni hirvittäisikin. Kirjan kieli on omaperäistä ja kielikuvat harvinaisen nautittavia. Tarinaa kerrotaan polveilevassa tajunnanvirranomaisessa minämuodossa, joka kuljettaa lukijaa mukana Mattiaksen hämmentävässä ajatuksenjuoksussa. Lukija on eksyksissä Mattiaksen kanssa, rakastuu, suree, iloitsee. Päähenkilön mielessä on kuitenkin sopukoita, jonne hän ei päästä edes itseään. Vasta aivan hiljalleen tärkeimmät lukot avautuvat: miksi Mattias haluaa olla tavallinen, näkymätön? Miten hän päätyi Färsaarille, ja mikä tärkeämpää, miksi hän jäi sinne?
Luin tämän kirjan harvinaisen hitaasti, taisi mennä jopa kymmenisen päivää. Kiireellä oli toki oma osansa lukuajan rajoittajana, mutta kirja vaati myös pureskelua ja pohdiskelua. Teksti sinällään oli sujuvaa ja helppolukuista, mutta jokin siinä vaati poikkeuksellisen paljon huomiotani. Yksi syy on kirjan erityisen onnistunut henkilökuvaus. Myönnetään, osa henkilöistä – kuten Anna ja Palle – jäävät tarkoituksellisen ohuiksi. Kuitenkin esimerkiksi päähenkilö perheineen ja tukiasuntolan The Cardigansia luukuttava Ennen ovat paitsi uskottavia, myös äärimmäisen liikuttavia. Suljettuani kannet voin melkein sanoa, että henkilöitä tuli ikävä. Heistä todella välitti kyyneeliin asti.
Buzz Aldrin – taviksena olemisen taito tuoksuu mullalta ja vastaleikatulta nurmikolta, kuulostaa Nina Perssonilta ja maistuu joka baarimikon painajaisdrinkiltä: vähän kirpeältä ja makealta. Niin kuin elämälläkin on tapana.
