Buzz Aldrin – taviksena olemisen taito

”Eivät kaikki tarvitse omaa maailmaa.
Minä halusin vain olla rauhassa.”

 

Aikana, jolloin kaikki julkisuus tuntuu olevan hyvää julkisuutta, on enemmän kuin virkistävää lukea kirjaa miehestä, joka ei muuta halua, kuin olla rauhassa. Juuri tästä kertoo norjalaisen Johan Harstadin Buzz Aldrin – taviksena olemisen taito. Kirjan päähenkilö Mattias on kolmekymppinen puutarhuri, jonka tärkein tavoite elämässä on olla hyvin toimiva ratas maailman koneistossa. Mattias, ikuinen kakkonen omasta tahdostaan, löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen oman elämänsä hammasrattaat eivät pyöri oikeaan suuntaan. Alta menee niin parisuhde kuin työpaikkakin, eikä aikaakaan kun Mattias, kuin huomaamattaan, on osa omalaatuista terapiayhteisöä Färsaarilla. 

Buzz Aldrin ja taviksena olemisen taito

Olen itsekin joskus haaveillut jättäväni arkiset murheet ja muuttavani Färsaarille lampaita kaitsemaan. Ei siis ihme, että Mattiaksen mielenmaisemaan oli helppo pujahtaa, vaikka hänen haikailemansa näkymättömyys itseäni hirvittäisikin. Kirjan kieli on omaperäistä ja kielikuvat harvinaisen nautittavia. Tarinaa kerrotaan polveilevassa tajunnanvirranomaisessa minämuodossa, joka kuljettaa lukijaa mukana Mattiaksen hämmentävässä ajatuksenjuoksussa. Lukija on eksyksissä Mattiaksen kanssa, rakastuu, suree, iloitsee. Päähenkilön mielessä on kuitenkin sopukoita, jonne hän ei päästä edes itseään. Vasta aivan hiljalleen tärkeimmät lukot avautuvat: miksi Mattias haluaa olla tavallinen, näkymätön? Miten hän päätyi Färsaarille, ja mikä tärkeämpää, miksi hän jäi sinne?

Luin tämän kirjan harvinaisen hitaasti, taisi mennä jopa kymmenisen päivää. Kiireellä oli toki oma osansa lukuajan rajoittajana, mutta kirja vaati myös pureskelua ja pohdiskelua. Teksti sinällään oli sujuvaa ja helppolukuista, mutta jokin siinä vaati poikkeuksellisen paljon huomiotani. Yksi syy on kirjan erityisen onnistunut henkilökuvaus. Myönnetään, osa henkilöistä – kuten Anna ja Palle – jäävät tarkoituksellisen ohuiksi. Kuitenkin esimerkiksi päähenkilö perheineen ja tukiasuntolan The Cardigansia luukuttava Ennen ovat paitsi uskottavia, myös äärimmäisen liikuttavia. Suljettuani kannet voin melkein sanoa, että henkilöitä tuli ikävä. Heistä todella välitti kyyneeliin asti.

Buzz Aldrin – taviksena olemisen taito tuoksuu mullalta ja vastaleikatulta nurmikolta, kuulostaa Nina Perssonilta ja maistuu joka baarimikon painajaisdrinkiltä: vähän kirpeältä ja makealta. Niin kuin elämälläkin on tapana.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Pettävä hiljaisuus ja ajatuksia liukuhihnajännäreistä

Viimeisin lukemani kirja on Karin Slaughterin Pettävä hiljaisuus, Will Trent -sarjan 4. osa. En alunperin aikonut kirjoittaa kirjasta postausta, sillä sulkiessani kirjan kannet oli päällimmäisin tunteeni pettymys. Periaatteessa olin nauttinut kyllä kirjasta: nopeita käänteitä löytyi, samoin omituisia motiiveja ja raakoja murhia. Ahmaisin kirjan nopeasti ja loppupuolella koin jopa mykistävän kauhistuttavan apua onko hän murhaaja -hetken (spoiler: no ei tietenkään). Silti loppuratkaisu tuntui laiskalta. Luen mielelläni Goodreadsista arvosteluja lukemistani kirjoista, ja tämän kohdalla joku oli kirjoittanut, että hyvän dekkarin tunnistaa siitä, että lukija ei arvaa murhaajaa. Olen eri mieltä: hyvässä dekkarissa lukijalle annetaan tarpeeksi johtolankoja, jotta hänen on periaatteessa mahdollista ratkaista murha, mutta käytännössä se ei useinkaan onnistu. Tässä Slaughterin teoksessa ainakaan minun harmaat aivosoluni eivät saaneet tarpeeksi syötettä motiivin selvittämiseen. Hyvän dekkarin lopetus kytkee saumattomasti yhteen pitkin kirjaa pudoteltuja langanpätkiä, ei esittele kokonaan uutta teoriaa.

slaughter.jpg

 

Slaughter on minulle kirjailijana peruskauraa. Kun en tiedä mitä lainaisin, eikä minulla ole aikaa tai halua haahuilla kirjastossa, nappaan hyllystä jonkin hänen kirjoistaan. Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja viihdyttäviä. Yllätyksettömyys luo turvallisuutta, mutta myös ikävystyttää. Tiedän saavani hyvän välipalan, mutta yhtä lailla tiedän myös unohtavani kirjan tapahtumat muutamassa päivässä. Slaughterin kirjat ovat vieläpä usein nimetty raivostuttavan samalla tavalla: Piinattu, Riistetty, Kadotettu, Rima alitettu. Minun on käytännössä mahdotonta muistaa, mitkä kirjat olen aikaisemmin lukenut ja mitä en. Etenkin, kun olen lukenut kahta eri sarjaa iloisessa sekasotkussa kronologiasta piittaamatta. Eikä sekään juuri auta, että kussakin kirjassa seikkailee liuta täydellisiä henkilöitä päälle liimattuine traagisine ongelmineen. Grant Countyn poliisivoimat hei: näin laaja traumatisoitunut henkilögalleria ei vain ole voinut päästä psykologisia testejä läpi.

Usein sanotaan, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaisi pitää suu kiinni. Kerrataan siis vielä positiivisia puolia; miksi minäkin toistuvasti vaellan S:n kohdalle dekkarihyllyillä? Mitä annettavaa Karin Slaughterilla on lukijalle?

Hehkutan jatkuvasti tv-sarjamaisia dekkareita, ja Slaughterin teokset ovat juuri sellaisia. Nopeatempoisia, koukuttavia ja yksityiskohdissaan turhankin graafisia. Rikokset ovat kylmääviä ja lukijaa ei päästetä helpolla. Takuuvarmaa naposteltavaa dekkarinystävälle, mutta pääruokalajiksi nämä eivät aivan riitä. Poimin Goodreadista toisenkin kommentin kirjaan liittyen. Sen kirjoittaja suositteli Pettävää hiljaisuutta uudelle Slaughter-lukijalle, mutta oli samaa mieltä kuin minäkin:

konkaria jo kyllästyttää.

Kulttuuri Kirjat