Kissani Jugoslavia

Kirjallisuuden opiskelijan usein oletetaan automaattisesti olevan kiinnostunut klassikoista ja korkeakirjallisuudesta. Itse olen tässä joukossa poikkeus. Minulle kirjat ovat kulutustavaraa, viihdettä. En lue sivistääkseni itseäni (se on pelkkää plussaa), vaan luen viihdyttääkseni itseäni, tappaakseni aikaa ja paetakseni hetkeksi omia arkisia huolenaiheitani. Usein haluan lukemisen myös olevan kevyttä vastapainoa opiskelustressille. Mikäli kirja siis lupailee monikerroksista, symbolista ja historiallista lukukokemusta, jätän sen mieluusti hyllyyn.*

kissanijugoslaviakansi

Juuri näillä sanoilla on markkinoitu Pajtim Statovcin esikoisteosta Kissani Jugoslaviaa. Lainasin kirjan puolivahingossa kirjastosta ja heti kotiinpäästyäni kirosin symbolisesti latautunutta teosta tuntematta minkäänlaista intoa sen lukemiseen. Mutta kuten tiedetään, kyllä routa porsaan kotiin ajaa tai lukutoukan kirjan tykö. Alkutaival kirjan parissa tuntui kömpelöltä, eikä ensimmäisen kappaleen seuranhakuchat ainakaan lisännyt mielenkiintoani. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin päästä mukaan tarinan maailmaan. Sysäsin symbolit taka-alalle ajatuksissani ja keskityin lukemaan tarinaa miehestä, naisesta, kissasta ja käärmeestä.

Kissani Jugoslavia kertoo tarinaa kahden sukupolven maahanmuuttajista; pojasta ja äidistä. Pojan, Bekimin, kautta kuvataan lapsen sopeutumista uuteen maahan ja kasvamista kahden kulttuurin välissä. Emine-äidin äänellä puolestaan avataan Kosovon ja albaanien kulttuuria ja historiaa – tämä oli itselleni erityisen kiinnostavaa, satuin vierailemaan Pristinassa reilu vuosi sitten. Kuten moni muukin, myös minä olin kiinnostuneempi äidin osuudesta, joskin näistä kappaleista puuttuivat maagiset elementit, jotka kiehtoivat Bekimin tarinassa. Oli miten oli, tarinaa enemmän nautin Statovcin kauniista ja kiinnostavasta kielestä sekä tavasta kuljettaa kertomuksia eteenpäin niin, että ne lopulta kietoutuvat toisiinsa. Myönnetään, jäin jopa koukkuun ja ahmin kirjaa huolissani siitä, että en ehtisi lukemaan sitä laina-aikana loppuun. Päädyin lopulta pohtimaan vähän sitä symboliikkaakin, vaikka kapinallisesti olinkin aikonut jättää sen täysin huomiotta.

Ennakkoluuloistani huolimatta, sanoisin, että tässä on erinomainen kirja – ja kirjailija. Lukisin mielelläni Statovcilta muutakin. Silti on myönnettävä, että Kissani Jugoslavia ei koskettanut minua sillä tavalla kuin haluaisin kirjan koskettavan. Ehkä elämäntilanne oli väärä, ehkä tämä ei kuitenkaan vain ollut ihan minun makuun. Opettajaminäni antaisi kiitettävän, mutta siviiliminäni valitsee ensi kerralla kirjastosta jotain ihan muuta.

*Sen sijaan kirja, joka lupailee kauhua, piinallisia yksityiskohtia sekä kylmänväreitä loikkaa kassiin kuin itsestään. Hups vaan.

 

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Nukkumatti

Tämä postaus löytyi luonnoksista viime kesältä, ensimmäinen kappale pitää siis todellakin paikkansa. Nyt hautaan kuitenkin itsekritiikin sekajätteen pohjimaiseksi, ja yritän taas alkaa päivittää.

Hups, niin vain päivitysväli pääsi venähtämään. Mukavaa kuitenkin, että on tällainen paikka minne naputella kirjallisia ajatuksia, silloin kun niitä on. Kuten nyt.

Kirjastossa lempihyllyni on viikkolainahylly. Sieltä on helppo napata matkaan uutuuskirjoja, joita muuten saisi odottaa lainaukseen niin kauan, että ehtisi jo unohtaa, miksi kirjan alunperin halusi lukea. Lisäksi viikko on minulle useimmiten riittävä aika päättää, onko kirja lukemisen arvoinen vai ei. Erityisen usein poimin viikkolainojen joukosta nopeatempoisia dekkareita. Niin tälläkin kertaa. Lars Keplerin Nukkumatti kainalossa kipittelin kotiin ja keitin ison kupillisen kahvia kirjan kaveriksi. 

Nukkumatti tuntuu jokseenkin lapselliselta nimeltä jännityskirjalle, saati sitten sarjamurhaajalle. Toisaalta se on enemmän kuin osuva. Mitä muuta kirjailijakaksikko Lars Kepler on kirja toisensa perään tehnyt, kuin heittänyt lukijan silmille painajaispölyä, joka pakottaa sulkemaan silmät todellisuudelta ja sukeltamaan toinen toistaan karmaisevampien rikosten, ja ennen kaikkea, rikollisten sekaan. Olen aikaisemmin lukenut Keplerin kaksi keskimmäistä romaania, mutta vasta muutama viikko sitten nappasin kirjastosta matkaani esikoisteos Hypnotisoijan. Ja se oli menoa. Kirja oli täsmälleen sitä, mitä olin helteiseen heinäkuuhun kaivannut: luita ja ytimiä myöten hyytävää jännitystä äärimmäisen nopealla, televisiosarjamaisella temmolla. Annoin anteeksi lyhyet kappaleet ja ehkä hieman halvat koukut, minun oli vain yksinkertaisesti ahmittava koko tiiliskivi sydän tykyttäen. Jälkikäteen olo oli kuin hampurilaisaterian jäljiltä: ähky, mutta onnellinen. Ravintoarvollisesti teos ei ehkä ollut fine diningin tasoa, mutta hemmetin herkullinen se oli. Palaakaan en katunut.

Palatakseni Nukkumattiin, se ansaitsee samat kehut kuin Hypnotisoijakin. Kyseessä on siis neljäs osa Lars Keplerin Joona Linna -sarjassa, ja pirun hyvä sellainen. Luin 529-sivuisen paksukaisen tänään yhdeltä istumalta, sen verran addiktoivaa kamaa on kyseessä. Kirjassa oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle soluttautuu agentti Saga Bauer, tehtävänään saavuttaa manipuloivan, sadistisen sarjamurhaaja Jurek Walterin luottamus. Pelissä on useita henkiä, eikä vähiten Sagan oma. Suljetun osaston miljöötä vastenmielisempiä ovat vain sen asukkaat ja henkilökunta, joiden kanssa Saga joutuu turhankin läheisiin tekemisiin.

Loistavat henkilöhahmot, koukuttava juoni, ajojahteja, juonittelua ja psykopaatteja sopivassa suhteessa. Kesän dekkaricocktail parhaimmillaan. Jos tämä ei imaise mukaansa, niin sitten en tiedä mikä.

Ja nyt ennen nukkumaanmenoa tarkastan vielä kerran, että kukaan ei lymyä suihkuverhon takana. Tai sängyn alla.

Oikeastaan, ei minua taidakaan nukuttaa. Enää ikinä.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen