Loppuunkäsitelty
”En ajattele sinua paljonkaan. Olet mielessäni koko ajan.”
Pari viikkoa ehti näköjään vierähtää edellisestä postauksesta. Jostain syystä viime aikoina minua on kiinnostanut huomattavasti enemmän lukea kirjoja kuin kirjoittaa niistä. Otetaan nyt vahinkoa takaisin. Tuntuu vähän tylsältä kirjoittaa jo yli viikko sitten luetusta pokkarista, kun parasta aikaa kaksikin keskeneräistä – mutta hurjan mielenkiintoista – kirjaa odottaa loppuratkaisuaan.
Sen sijaan tämän postauksen kirja on loppuunkäsitelty. Siis Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty. Kyseessä on kirja, joka minun on ollut tarkoitus lukea sen ilmestymisestä asti – siis lähes kymmenen vuotta. Nyt vihdoin sain pokkariversion lainattua ystävältäni ja kahlattua läpi. Kirjassa Härkönen purkaa tajunnanvirran omaisesti tunteitaan ja ajatuksiaan siskonsa Killin itsemurhan jälkeen. Lukija pääsee aivan iholle – iholle, joka on vereslihalla.
Olen ihaillut Anna-Leena Härköstä läpi nuoruuteni, ja ihailen yhä. Upea, älykäs, hauska ja suorasukainen nainen, jolla on sana harvinaislaatuisen hyvin hallussa. Silti olen useammin kuin kerran maininnut, että pidän enemmän hänen persoonastaan kuin kirjoistaan. Härkösen teksti on aina mielettömän sujuvaa ja huumori sopivan ronskia, mutta mielestäni Härkönen toimii paremmin esimerkiksi kolumneissa kuin täyspitkissä romaaneissa. Loppuunkäsitelty on kuitenkin aivan omaa lajiaan. Tuntuisi oikeastaan naurettavalta puuttua tämänkaltaisessa teoksessa muotoseikkoihin. Teksti on purkausmaista ja hiomatonta. Ei tätä ole kirjoitettu lukijoille. Tämä on Killille, tämä on Anna-Leenalle itselleen.
Voin tunnustaa, että olen aika herkkis, enkä kaipaa mitään järkeenkäypää syytä itkuun pillahtamiselle. Rakastan myös sitä, että kirjat saavat minut itkemään. Siinä on jotain mieletöntä, että pelkät sanat paperilla voivat saada ihmisessä aikaan fyysisen reaktion. Loppuunkäsitellyn aihe on kuin suoraan pahimmasta painajaisestani. Silti en vuodattanut kyyneltäkään. Härkösen ironinen ja toteava tyyli ei kutsu lukijaa mukaan hänen suruunsa. Tämä on oikeastaan hyvä, sillä tunsin itseni muutenkin hieman tirkistelijäksi kirjaa lukiessani. Niin rehellisesti Härkönen kuvaa sitä tunteiden vuoristorataa, jota hän käy läpi selviytyessään päivä kerrallaan sisarensa kuolemasta. Syytökset, masennus, kännipuhelut Asko Kalloselle. Voisi tapahtua kenelle tahansa.
Kirjallisilla ansioillaan tämä kirja ei edelleenkään nostanut Härköstä suosikkikirjailijoihini, mutta vahvisti entisestään arvostustani häntä kohtaan. Rohkea, vahva nainen.
PS. Nyt vasta tätä kirjoittaessani tajusin, että vasta lukemassani Eva Hietamiehen Puolinainen-kirjassa päähenkilöllä oli todella samankaltainen tapa suhtautua omaan suruunsa kuin Anna-Leenalla omassa kirjassaan. Hietamiehen kirja tosin on fiktiivinen ja käsittelee lapsettomuutta, mutta siitä huolimatta. Lisäksi Hietamiehen kirjoitustyyli on hyvin härkösmäinen.
