Loppuunkäsitelty

”En ajattele sinua paljonkaan. Olet mielessäni koko ajan.”

Pari viikkoa ehti näköjään vierähtää edellisestä postauksesta. Jostain syystä viime aikoina minua on kiinnostanut huomattavasti enemmän lukea kirjoja kuin kirjoittaa niistä. Otetaan nyt vahinkoa takaisin. Tuntuu vähän tylsältä kirjoittaa jo yli viikko sitten luetusta pokkarista, kun parasta aikaa kaksikin keskeneräistä – mutta hurjan mielenkiintoista – kirjaa odottaa loppuratkaisuaan.
 

Sen sijaan tämän postauksen kirja on loppuunkäsitelty. Siis Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty. Kyseessä on kirja, joka minun on ollut tarkoitus lukea sen ilmestymisestä asti – siis lähes kymmenen vuotta. Nyt vihdoin sain pokkariversion lainattua ystävältäni ja kahlattua läpi. Kirjassa Härkönen purkaa tajunnanvirran omaisesti tunteitaan ja ajatuksiaan siskonsa Killin itsemurhan jälkeen. Lukija pääsee aivan iholle – iholle, joka on vereslihalla.

 

loppuunkasitelty.jpg
Olen ihaillut Anna-Leena Härköstä läpi nuoruuteni, ja ihailen yhä. Upea, älykäs, hauska ja suorasukainen nainen, jolla on sana harvinaislaatuisen hyvin hallussa. Silti olen useammin kuin kerran maininnut, että pidän enemmän hänen persoonastaan kuin kirjoistaan. Härkösen teksti on aina mielettömän sujuvaa ja huumori sopivan ronskia, mutta mielestäni Härkönen toimii paremmin esimerkiksi kolumneissa kuin täyspitkissä romaaneissa. Loppuunkäsitelty on kuitenkin aivan omaa lajiaan. Tuntuisi oikeastaan naurettavalta puuttua tämänkaltaisessa teoksessa muotoseikkoihin. Teksti on purkausmaista ja hiomatonta. Ei tätä ole kirjoitettu lukijoille. Tämä on Killille, tämä on Anna-Leenalle itselleen.

Voin tunnustaa, että olen aika herkkis, enkä kaipaa mitään järkeenkäypää syytä itkuun pillahtamiselle. Rakastan myös sitä, että kirjat saavat minut itkemään. Siinä on jotain mieletöntä, että pelkät sanat paperilla voivat saada ihmisessä aikaan fyysisen reaktion. Loppuunkäsitellyn aihe on kuin suoraan pahimmasta painajaisestani. Silti en vuodattanut kyyneltäkään. Härkösen ironinen ja toteava tyyli ei kutsu lukijaa mukaan hänen suruunsa. Tämä on oikeastaan hyvä, sillä tunsin itseni muutenkin hieman tirkistelijäksi kirjaa lukiessani. Niin rehellisesti Härkönen kuvaa sitä tunteiden vuoristorataa, jota hän käy läpi selviytyessään päivä kerrallaan sisarensa kuolemasta. Syytökset, masennus, kännipuhelut Asko Kalloselle. Voisi tapahtua kenelle tahansa.

Kirjallisilla ansioillaan tämä kirja ei edelleenkään nostanut Härköstä suosikkikirjailijoihini, mutta vahvisti entisestään arvostustani häntä kohtaan. Rohkea, vahva nainen.

PS. Nyt vasta tätä kirjoittaessani tajusin, että vasta lukemassani Eva Hietamiehen Puolinainen-kirjassa päähenkilöllä oli todella samankaltainen tapa suhtautua omaan suruunsa kuin Anna-Leenalla omassa kirjassaan. Hietamiehen kirja tosin on fiktiivinen ja käsittelee lapsettomuutta, mutta siitä huolimatta. Lisäksi Hietamiehen kirjoitustyyli on hyvin härkösmäinen.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Norwegian Wood

Hei vaan!

Tervetuloa Koirankorvilla-blogiin. Täällä amatööri kirjallisuustieteilijä purkaa kirjallisia tuntojaan kaikesta lukemastaan. Jos kehtaa. 

haruki.jpg
Taloudessamme asuu kaksi innokasta, mutta hyvin erilaista lukijaa. Allekirjoittanut tarttuu useimmiten bestsellereihin ja halpahintaiseen jännitykseen siinä missä kaksilahkeinen taas luottaa Keltaisen kirjaston taattuun laatuun. Eräänä sietämättömän pitkästyttävänä iltapäivänä päätin astua ulos mukavuusalueeltani ja antaa mahdollisuuden keltaisilla tunnuksilla varustetulle Norwegian Woodille. Näin aloittelevana kirjabloggaajana lieneekin enemmän kuin sopivaa aloittaa postauksella Haruki Murakamista. Aikaisemmin minulla on ollut vain hatara käsitys Murakamista bloggaajien ja runotyttöjen suosikkina. Ehkäpä juuri tuo ajatus oli saanut minut hieman vierastamaan japanilaista taituria. Aivan turhaan, kuten sain huomata.

  Kirja alkaa kehyskertomuksella, jossa päähenkilö Toru Watanabe istuu lentokoneessa 37-vuotiaana ja kuulee nuoruuden rakastettunsa lempikappaleen, The Beatlesin Norwegian Woodin. Kappale johdattaa Torun nuoruudenmuistoihinsa, jotka ovat riipaisevan surullisia, mutta myös kauniita ja varjeltavia. Pääsemme kokemaan Torun mukana hänen nuoruutensa kuohut, rakkaudet ja menetykset. Heti alussa parhaan ystävän itsemurha tuo yhteen Torun ja kuolleen ystävän tyttöystävän Naokon. Molemmat nuoret ovat kuitenkin peruuttamattomasti hajalla, eikä tämä ole paras mahdollinen tilaisuus rakkaudelle. Toru tapaa myös omapäisen Midorin, tytön, jonka ympärille kuolema on myöskin kietoutunut. 

Ensitunnelmat kirjasta olivat positiiviset. Murakamin kieli on kaunista, mutta selkeää. Ilman kikkailuja hän luo viehättävän verkkaista, utuista ja jopa unenomaista tunnelmaa. Välillä päähenkilö ei itsekään ole varma siitä, missä kulkee unen ja todellisuuden raja. Kuolema on teoksessa jatkuvasti läsnä. Ei kuitenkaan traagisena, vaan pikemminkin toteavana, väistämättömänä ja kaivattuna. Siinä missä kuolema nyrjäyttää sekä Watanabin että Naokon elämät lopullisesti sijoiltaan, kokee Midori menetyksensä pikemminkin helpotuksina. Henkilökuvaukset ovat eriskummallisia, mutta silti aitoja. Torun silmien läpi lukijalle luodaan sekalainen, traaginen, mutta myös riemastuttava hahmogalleria. Päähenkilössä itsessään on samankaltaista lakonisuutta kuin Holdenissa Siepparissa ruispellossa. Johon itse teoksessa viitataankin. 

Kirja on varsin hidastempoinen. Arkea kuvataan realistisesti ja yksityiskohtaisesti, mikä itseäni tässä teoksessa viehätti. Kannessa kirjaa kuvattiin sanoilla eloisa, seksikäs ja hauska. Nyt luettuani kirjan, joudun hieman kohottamaan kulmiani tälle luonnehdinnalle. Hauska kirja ehdottomasti on. Ei se saa repeämään röhönauruun, mutta kuitenkin hymyilemään arjen kummallisuuksille. Eloisaksi en myöskään tätä kutsuisi, ehkä pikemminkin elämänmakuiseksi. Vaikka se kuulostaakin kornin oscar-voittajaelokuvan kuvaukselta. Kirjan seksikkyyttä jäin myös miettimään. Seksiä on kirjassa paljon, sekä käytännössä että päähenkilön ajatuksissa. Eikö tämä tee kirjasta kuitenkin korkeintaan seksillisen? Norwegian Woodin seksikohtaukset eivät ole mitään harlekiinitasoa, vaan arki on mukana myös vällyjen välissä. Lisäksi seksi ja rakkaus eivät tosiaan kulje tässä tarinassa käsi kädessä. Tämä tekee useimmista seksikohtauksista lähinnä surullisia. 

Pidän usein kirjoista, joissa musiikilla on näkyvä rooli, ja Norwegian Wood kuuluu ehdottomasti tähän sarjaan. Melkein kaipasin kirjalle soundtrackiä. Kirjaan perustuva elokuva ei käsittääkseni ole saanut kaksisia arvosteluja, vaikka mielestäni Murakamin tyyli tuntuu kovin elokuvalliselta. Kiinnostaisi silti, miten esimerkiksi musiikkiteema olisi elokuvassa huomioitu.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen