Pettävä hiljaisuus ja ajatuksia liukuhihnajännäreistä

Viimeisin lukemani kirja on Karin Slaughterin Pettävä hiljaisuus, Will Trent -sarjan 4. osa. En alunperin aikonut kirjoittaa kirjasta postausta, sillä sulkiessani kirjan kannet oli päällimmäisin tunteeni pettymys. Periaatteessa olin nauttinut kyllä kirjasta: nopeita käänteitä löytyi, samoin omituisia motiiveja ja raakoja murhia. Ahmaisin kirjan nopeasti ja loppupuolella koin jopa mykistävän kauhistuttavan apua onko hän murhaaja -hetken (spoiler: no ei tietenkään). Silti loppuratkaisu tuntui laiskalta. Luen mielelläni Goodreadsista arvosteluja lukemistani kirjoista, ja tämän kohdalla joku oli kirjoittanut, että hyvän dekkarin tunnistaa siitä, että lukija ei arvaa murhaajaa. Olen eri mieltä: hyvässä dekkarissa lukijalle annetaan tarpeeksi johtolankoja, jotta hänen on periaatteessa mahdollista ratkaista murha, mutta käytännössä se ei useinkaan onnistu. Tässä Slaughterin teoksessa ainakaan minun harmaat aivosoluni eivät saaneet tarpeeksi syötettä motiivin selvittämiseen. Hyvän dekkarin lopetus kytkee saumattomasti yhteen pitkin kirjaa pudoteltuja langanpätkiä, ei esittele kokonaan uutta teoriaa.

slaughter.jpg

 

Slaughter on minulle kirjailijana peruskauraa. Kun en tiedä mitä lainaisin, eikä minulla ole aikaa tai halua haahuilla kirjastossa, nappaan hyllystä jonkin hänen kirjoistaan. Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja viihdyttäviä. Yllätyksettömyys luo turvallisuutta, mutta myös ikävystyttää. Tiedän saavani hyvän välipalan, mutta yhtä lailla tiedän myös unohtavani kirjan tapahtumat muutamassa päivässä. Slaughterin kirjat ovat vieläpä usein nimetty raivostuttavan samalla tavalla: Piinattu, Riistetty, Kadotettu, Rima alitettu. Minun on käytännössä mahdotonta muistaa, mitkä kirjat olen aikaisemmin lukenut ja mitä en. Etenkin, kun olen lukenut kahta eri sarjaa iloisessa sekasotkussa kronologiasta piittaamatta. Eikä sekään juuri auta, että kussakin kirjassa seikkailee liuta täydellisiä henkilöitä päälle liimattuine traagisine ongelmineen. Grant Countyn poliisivoimat hei: näin laaja traumatisoitunut henkilögalleria ei vain ole voinut päästä psykologisia testejä läpi.

Usein sanotaan, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaisi pitää suu kiinni. Kerrataan siis vielä positiivisia puolia; miksi minäkin toistuvasti vaellan S:n kohdalle dekkarihyllyillä? Mitä annettavaa Karin Slaughterilla on lukijalle?

Hehkutan jatkuvasti tv-sarjamaisia dekkareita, ja Slaughterin teokset ovat juuri sellaisia. Nopeatempoisia, koukuttavia ja yksityiskohdissaan turhankin graafisia. Rikokset ovat kylmääviä ja lukijaa ei päästetä helpolla. Takuuvarmaa naposteltavaa dekkarinystävälle, mutta pääruokalajiksi nämä eivät aivan riitä. Poimin Goodreadista toisenkin kommentin kirjaan liittyen. Sen kirjoittaja suositteli Pettävää hiljaisuutta uudelle Slaughter-lukijalle, mutta oli samaa mieltä kuin minäkin:

konkaria jo kyllästyttää.

Kulttuuri Kirjat