Rajanylityksiä Laosissa

DON DET/ 4000 Islands

Matka Laosiin Siem Reapista oli pitkä ja tuskainen taival. Kuten on itsestään selvää, niin Aasiassa matkat eivät ihan minuutissa suju, eikä yleensä lähelläkään luvattua tuntimäärää. Tälläkin kertaa matkan odotettu kesto seitsemän tuntia tuplattiin 14 tuntiin.

Kyytiä käskettiin olla odottamassa 6.30. Tuk-tuk tulikin täsmällisesti noutamaan minut ja siirsi kokonaiset 300m jonkun ravintolan pihaan odottamaan klo 07 lähtevää bussia. Olisin hyvin voinut kävellä tämän 300m metriä ja olla paikalla 07.00. Minivanit pakattiin 07.20, vielä inhimillisesti myöhässä. Alkumatka olikin ihan miellyttävä, kun sain neljän hengen istuimet itselleni. Pysähdyimme kerran kärpäsiä kuhisevaan katuravintolaan, jossa ostin dollarilla nuudelikeiton, joka sisälsi muun muassa erikoisia suolenpätkiä. No ihan hyvää se oli joka tapauksessa. Maksan palan uskalsin syödä, suolia en. 12.30 oli pysähdys taas jossain ravintolassa. Kysyimme kuinka kauan ja vastaus oli 40 minuutta. Se muuttui 3,5 tunniksi. Bussi, jota odotimme, oli hajoillut matkalla Laosin rajalta. Silti meidät siihen lykättiin ja lähdettin rajaa kohti. Penkit olivat ihan hirvittävässä kunnossa, istuimet ja selkänojat irti. Ja samoin tie oli aivan hirvittävä perunapelto. Erikoista, että yhtä pääväylää naapurimaahan ei ole vieläkään saatu pinnoitettua, vaan kuoppaista hiekkatietä parin tunnin matka Laosiin. Kun pääsimme rajalle, meidät vietiinkin taas jonkun ravintolan pihaan. Humalainen mies ajoi paikalle skootterilla ja kauhealla vauhdilla selitti, miten raja on jo kiinni ja lähestulkoon syytti meitä myöhästymisestä ja miten he nyt joutuvat näkemään vaivaa saadakseen meidät Laosiin. Käskettiin antaa passit ja rahat. Sitten mies alkoi vaatia 10 dollaria ylimääräistä kaikilta, korruptiorahaa. Koitin kysellä, että kenelle ne rahat menevät, Laosin vai Kambodzan poliisille. Vastaus oli vain ”you give me money I work for you. If you are not happy you can do this alone” Jassoo… No olisi pitänyt tosiaan ihan itse vain kävellä sinne rajalle, koska ne rahat menivät kyllä tämän äijän ja bussifirman kavereiden juopotteluun.

Saimme sitten ne helvetin leimat ja viisumit passiin ja kävelimme pimeässä rajan yli. Siellä meidät ohjattiin suljettuun ravintolaan. Viskiä oli otettu enemmänkin ja kaverit alkoivat olla jo ihan lupsakalla tuulella. Minultakin pyydettiin anteeksi, kun olivat olleet niin äkäisiä ”it’s because you are beautiful white girl. My heart doesn’t know what to do” Just.

Olivat kuulemma tilanneet meitä hakemaan jonkun. Vähän ihmeissämme siinä sitten odottelimme, kunnes tulikin minivan paikalle. Tällä kertaa kuski olikin mukava, puhui hyvin englantia, tie ja auto olivat hyväkuntoisia ja matka venesatamaan ja vene saatiinkin turhia viivyttelemättä. Kiitin onneani, että olin varannut Don Detista mukavan majoituksen etukäteen. Matkalla tutustuin Verenaan, jonka kanssa päätimme jakaa huoneen seuraavat päivät.

Ensi töiksemme vuokrasimme polkupyörät ja ajelimme pitkin hiekkapolkuja auringonpaahteisella saarella. Kaikkialla oli rauhallista, turisteja on vain kourallinen, joten mistään bilesaaresta ei todellakaan ole kysymys. Ajoimme katsomaan vesiputouksia, jotka olivatkin aivan upea näky! Hyppelimme kivikkoa pitkin vähän pidemmälle Mekongin vartta ja löysimme suojaisan poukaman ilman isompaa virtausta ja pääsimme uimaan. Omalla yksityisrannalla kelpasi lillutella.

Mekongin vedessä tuli pulikoitua useamminkin. Tekemämme kajakkiretki oli tosi hauska. Virtaus joessa oli voimakas ja matkalle osui myös pikkuisia koskia. Rantauduttuamme ensimmäisen kerran lähdimme katsomaan isompia vesiputouksia, jotka olivat myös tosi hienot. Tykkäsin itse enemmän aiemmin näkemistäni putouksista. Muuten olisi ollut kiva sielläkin kivikossa hyppiä, mutta toinen flip flop hajosi, ja paljain jaloin terävillä kivillä käppäily oli aika epämukavaa. Söimme lounasta pikkuisessa kylässä keskellä paikallisten asutusta. Oli hauska seurailla ihmisiä ja lasten leikkejä. Lapset olivat meistä kovin innoissaan. Porukassamme oli yksi todella pitkä mies ja lasten mielestä oli superhauskaa juosta miestä karkuun. Pojat leikkivätkin hippaa muksujen kanssa ja minulle poseerattiin ja irvisteltiin kun kuvasin heitä. Veneellä ajelimme Kambodzan rajan yli katsomaan delfiinejä, niitä pyöreäpäisiä makean veden delfiinejä, joita oli vuonna 2011 jäljellä enää 85. Tämän päivän tilanteesta en tiedä. Kaukanahan ne ilakoivat, mutta todistettavasti näimme niitä! Sain sentään yhden videonpätkän, missä näkyy pari evää. :D Hyppäsimme jokeen uimaan ennen kotimatkaa. Lopuksi vielä pikkuinen melontamatka ja olimme ihan puhki kuuman päivän jälkeen. Sen verran illalla vielä jaksoi, että kävimme ihailemassa kaunista auringonlaskua.

Don Det ja Don Khon ovat kauniita ja rauhallisia saaria. Ravintoloita ja bungaloweja riittää, tosin nyt turisteja oli niin vähän, että monet paikat sulkivat ovensa aikaisin tai olivat kokonaan kiinni. Välillä jopa ahdistavan vähän ihmisiä missään. Olin kuullut, että Don Detilla biletetään. Happy shakeja olikin tarjolla joka toisessa baarissa, mutta enpä nähnyt kyllä erityisesti ketään, joka vaikuttaisi niitä useamman nauttineen. Tavallaan kävi siis tuuri, kun saimme rentoutua ihan kaikessa rauhassa ja nautiskella kissojen, koirien, kanojen ja lehmien täyttämästä saaresta. Toisaalta iltaisin oli vähän ankeaa istua tyhjissä ravintoloissa. Onneksi en ollut yksin.

PAKSE

Don Detin jälkeen pari yötä vietettiin Paksessa. Tästä kaupungista en voi varsinaisesti sanoa mitään. Siellä ei vaikuttanut olevan mitään mielenkiintoista. Teimme retken yhdelle Unescon maailmanperintökohteista, Vat Phoutin temppelinraunioille. Alue oli ihan kaunis, mutta ei lainkaan yhtä huikea kuin Angkorin temppelit. Vat Phout on tosin niitä vanhempi ja on varmasti ollut komea alue aikanaan. Temppelille johtavat portaat kävivät ihan kuntoilusta auringon porottaessa taivaalta. Mutta siinäpä tärkeimmät Paksesta. Tylsä kaupunki, kovin hiljainen kaikin tavoin. Asuimme Hotelli Paksessa, jonka kattoterassi oli tosin mukava ja ruoka erinomaista. Olimme varanneet halvan huoneen ja sellaiseen meidät ensin ohjattiinkin. Olimme kuitenkin niin tyytymättömiä tuhkakupinhajuisiin koirankoppeihin, että hyväksyimme vasta neljännen huoneen, joka meille annettiin ja sitten oltiinkin saatu samaan hintaan upgreidaus heidän exclusive-huoneeseen, joka oli oikein kelvollinen. J Joskus kannattaa valittaa.

Olin kauhuissani kun lähtö Paksesta koitti. Suuntana Vietnam ja bussimatkaa luvassa 12h. Olin lukenut lukuisia blogeja, joissa kaikissa kerrottiin vain kauhutarinoita täyteen ahdetuista busseista, kaikin puolin epämukavista istuimista, hajonneista renkaista, epäonnekkaista rajanylityksistä, kilometrin kävelystä rajalla rinkan kanssa, odottelua yön yli rajalla kun bussi on myöhästynyt ja raja suljettu ja niin edelleen. Mutta meilläpä kävikin tuuri. Lippua ostaessamme myyjä sanoikin, että bussi on täynnä ja hän kysyy toiselta firmalta. Valitettavasti tämä kuljetus vaan lähtee jo aamulla kuudelta. No ei haittaa, kunhan päästään pois Paksesta. Klo 5.30 odotimme hotellin ulkopuolella ja minibussi tuli meitä noutamaan vartin myöhässä. Kuvittelimme, että bussi vaan keräilee väkeä ja sitten kuljettaa isommalle bussille. Näin ei ollutkaan, vaan haettuamme ihmisiä kyytiin puolisen tuntia lähdimmekin posottamaan hyvää tahtia ulos kaupungista. Jossain kohtaa katselin kartalta, että hetkinen, eihän me olla menossa LaoBaon rajanylityspaikkaa päinkään, vaan suorinta tietä kohti Vietnamia. Tai no, ei ihan suorinta, mutkaista vuoristotietähän se oli. Saavuimme jollekin pienelle raja-asemalle, olimme siellä ainoat länsimaalaiset. Kukaan ei puhunut oikeastaan sanaakaan englantia, mutta passit leimattiin nopeasti rajan molemmin puolin. Paikalliset laittoivat passiensa väliin jotain lahjusrahoja, meiltä ei pyydetty mitään. Perinteisesti rajanylitysten ”terveystarkastuksista”, eli kuumeen mittauksesta, pyydetään joku dollari rahaa. Meiltä ei pyydetty mitään. Kokonaisuudessaan matka kesti vain 9h, eli kaikin puolin onnistunut kokemus meillä! Ilmeisesti tällä tavalla Vietnamiin siirtyminen ei ole kovin yleistä, en löytänyt mistään edes kyseisen rajanylityspaikan nimeä.

Ylipäätään tää paikasta toiseen siirtyminen on ollut aika raskasta. En varsinaisesti enää nauti kunnon reppureissaamisesta, halvoista majapaikoista, halvasta kaljasta, hällä väliä-asenteesta. Mun mielestä monet ihmiset täällä käyttäytyvät tosi töykeästi ja kuvittelevat saavansa dollarilla täyden kympin palvelua. Paikalliset tuntuvat useimmiten olevan ihan kyllästyneitä reissaajiin. Hauskaa on seurata, kun joka paikka kuhisee eläimiä. Matkat kestävät kauan, kun väistellään kissoja, koiria, kanoja, kilejä, lehmiä, sikoja ja milloin mitäkin. Kaikki vaan elävät sulassa sovussa kaiken sekamelskan keskellä.