Hajonnut korttitalo

 

Viime viikkoina olen joutunut taas miettimään paljon elämää. 

Avokki ilmoitti ettei näe meillä yhteistä tulevaisuuttta ja se iski kovemmin kuin luulinkaan.

Ajattelin, että nyt on vain ollut huono kausi, paljon muutoksia molempien elämässä ja sen vuoksi ollut välit ajoittain vähän kireät. Ilmeisesti Lapissa myös hänen ajatuksensa ovat selkiytyneet ja huomasi, että minä en ole se oikea eikä hän halua samoja asioita elämältään. 

Tietysti sitä miettii syitä, mitä olisi voinut itse tehdä toisin, mitä en tajunnut ajoissa, mitä olisi pitänyt sanoa ettei nyt oltaisi tässä? Sitä toivoo, että tämä vaan menisi ohi ja kaikki olisi niinkuin ennenkin. Olo olisi turvallinen, voisi suunnitella elämää sen mukaan, että siihen kuuluu toinenkin. Yhtäkkiä vaan kaikki muuttuu ja tuntuu kertakaikkiaan siltä ettei ole mitään järkeä miettiä tulevaisuutta ylipäätään. Ei voi haaveilla perhe-elämästä, yhteisen kodin rakentamisesta, romanttisista lomamatkoista tai lämpimästä sylistä kun tulee väsyneenä töistä kotiin.

Tulee vaan olo, että nyt on jo niin vanhakin ettei kannata enää rakentaa sen tyyppisiä haaveita. Vaikka löytyisikin taas uusi rakkaus niin kestääkö se yhtään pidempään. Miksi riittäisin tai olisin sopivampi kumppani muillekaan sen paremmin kuin edellisille? Lisäksi sitä miettii miksi ei omalle kohdalle vain osu sitä molemminpuolista tosirakkautta?

Tulisipa vain joku nyt kertomaan miten elämä tulisi elää tästä eteenpäin, kertoisi mikä on se oikea reitti onnelliseen elämään. Muuten minulla on kaikki mitä tarvin, mahdollisuudet mennä mihin haluan, toteuttaa unelmiani, mutta rakkautta ei voi ostaa kaupasta tai päättää että nytpä löydän sen rakkauden.