Koiran elämää

On pari asiaa joista olen hyvin kateellinen joillekin koiran omistaville tuttavilleni, nimittäin kodin siisteys ja hienosti narussa kävelevät koirat.

Heidän kotinsa kiiltää valkoisena ja tahrattomana. Lattiaa ei peitä tasainen mustista karvoista kasaantunut matto heti puoli tuntia imuroinnin jälkeen. Heidän kotinsa ei haise jatkuvasti koiran pierulle ja märälle turkille. Heidän koiransa eivät juokse suorinta tietä ulkoa tultuaan kunniakierrosta sohvan kautta, levitä juuri järjesteltyä koiranpetiä ympäri asuntoa ennen nukkumaanmenoa, eivätkä hauku innosta ilman syytä ulos päästyään, kisko täyttä vauhtia kohti jokaista vastaantulijaa eivätkä ne kerjää leuka ruokapöydällä kielloista huolimatta.

Olen kovasti miettinyt miten se on mahdollista.

Vaikka kuivaan tassut eteisessä, laitan koirat kuivumaan kylpyhuoneeseen (joka haisee muuten ihan kamalalle sen jälkeen), pesen koirat hajua poistavalla shampoolla ja suihkutan hajuvettä päälle (no en sentään.), niin löydän silti kilon hiekkaa sängystä mihin koirat eivät saa mennä ja tuuletan turhaan asunnosta koiran hajua tuntikaupalla tuloksetta.

Kaverini kyselevät miten voin asua näin likaisessa kodissa. Ja tämä kysytään kaksi tuntia siivouksen jälkeen. Karvaa on kaikkialla. Imurin pusseja kuluu enemmän kuin vessapaperia tässä taloudessa.

Koirani ovat myös koulutettuja. Niillä vain sattuu olemaan pomppuenergiaa kuten Nalle Puhin Tikru-kaverilla. Eikä ne osaa sitä oikein hillitä. Tämä vaatii hermoja omistajalta ja kanssaihmisiltä. Koita siinä haukkuva ja sinkoileva koira narun päässä kertoa kokeista joita se on suorittanut tai mikä sen huippunopeus oli vetotreeneissä. ”Ei tämä tee mitään pahaa, repii korkeintaan olkapääni sijoiltaan.”

Palkintona tästä liasta ja hermoja ajoittain kiristävästä touhuilusta on se loputon rakkaus mitä koirat antavat. Se tunne, kun istun sohvalla koirat molemmissa kainaloissa tiukasti minuun painautuneina, kuorsaamassa ja piereskelemässä.

Hyviä neuvoja raikkaantuoksuisen kodin saavuttamiseksi otetaan vastaan!