Lofootit
Kevään päätapahtumaksi ja kaudenpäätösjuhlaksi suunniteltu ryhmämatka #levigoeslofoten starttasi heti kun hotellin ovet sunnuntaina laitettiin kesäksi säppiin. Nimestähän voi päätellä, että meidän kahdeksanhenkinen tiimi otti navigaattoriin suunnaksi Norjan Lofootit. Matkaa varten olimme vuokranneet transportterin ja sinne ängettiin äänekäs ja siideriä iloisena lipittävä, sekä ysärihumppaa vähän liian lujalla kuunteleva porukkamme. Automatkailu sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka kilometrejä koko reissulla kertyi yli 1700. Kuskina ja kokkina toimi porukkamme ainoa miesvahvistus Harri. Itse olin varakuski, mutta koska palveluksiani ei kaivattu, niin keskityin laulamiseen ja siiderin hörppimiseen.
Ensimmäisen ja viimeisen yön vietimme Narvikissa Breidaplikk-nimisessä majatalossa, sijainti oli mukavasti rinteessä, joten aamupalamaisemat olivat aivan vertaansa vailla. Lofooteilla basecampina toimi Reinesta Homeawayn kautta vuokrattu talo. Voiko taas osua parempaa tuuria, kuin että näkee heti ensimmisenä iltana talon terassilta miekkavalaita pärskimässä lahdella ja saukkokin kävi siinä naapurin tontilla meitä ihmettelemässä.
Talomme jäi jotakuinkin Reinebringen-nimisen vuoren varjoon ja internet osasi kertoa, että sinne nousee selkeästi merkattu polku. Internet oli yllättäen aika väärässä. Selkeästi merkatulta polulta lähdimme harhateille heti ensimmäisen 10 metrin jälkeen. Mietimme kivistä ja ruohikkoista rinnettä noustessamme, että hullujahan näiden norjalaisten on oltava. Vaan eipä yhtä hulluja kuin me suomalaiset. Kun lopulta reittimme tyssäsi aivan liian epäilyttävään mutaiseen kallioon, josta itseään pensaan oksista ylös raahaamalla osa porukasta pääsi kiipeämään, loppui mukavuudenhaluisen ja korkeanpaikankammoisen minän seikkailu. Päätin lähteä takaisin alas ja etsiä oikean polun. Palasinkin lähtöpisteelle, lähdin seuraamaan polkua ja oikean sijaan käännyin vasemmalle. Sieltähän niitä polkuja alkoi löytyä. Seikkailin kalliota pitkin valuvan puron vartta ylöspäin ja hetken taas ihmettelin miten hemmetissä tätä kutsutaan selkeästi merkatuksi. Kun vastaan tuli norjalainen lapsiperhe vauva kantoliinassa mukana keikkuen päätin, että pakko minunkin on polku löytää kun kerran nekin. Kyselin sattuuko oikea polku löytymään heidän tulosuunnastaan, mutta he vain naureskelivat, että on siellä jonkinlainen polku olemassa. Sitä seuraten löysinkin mahtavien rinteeseen rakennettujen kiviportaiden juurelle. Tuli siinä samalla sitten porrastreenikin tehtyä, kun ylämäki muuten ei ottanut tarpeeksi takalistoon. Portaiden yläpäästä soittelin muulle porukalle. He olivat samalla korkeudella ja siirtyivät samalle reitille kanssani. Valitettavasti portaiden jälkeen merkattu reitti oli taas haave vain. Liukasta heinikkoa pitkin, taas pensaista roikkuen raahasimme nelivedolla ruhojamme huippua kohti. Jossain kohtaa erehdyin katsomaan alaspäin ja korkeanpaikankammo iski siihen malliin, etten enää pystynyt lähtemään ylöspäin. Tein nopean riskikartoituksen, että jos tästä joku tippuu, niin se ei tapahdu katkaisematta raajoja. Jäin siihen sitten taiteilemaan itseäni alas vuorelta. Alastulo oli huomattavasti haastavampi ylöspäin kipuamiseen verrattuna! Mutta eipä siihen rinteeseenkään voinut istumaan jäädä. Kaverit ottivat aivan mahtavia kuvia noustuaan vielä aika paljon ylemmäksi, mutta eipä heidän alastulokaan ihan pala kakkua ollut. Kolmelta taisi siinä housut revetä ja joitain mustelmiakin taisi tulla. Onneksi sentään vältyttiin siltä putoamiselta. Polun alussa ollut kylttikin tuli luettua sitten reissun jälkeen. Siinä kerrottiin, ettei reittiä suositella maanvyöryvaaran takia kenellekään ja paikallisen tarjoilijan mukaan he eivät siitä turisteille kerro, koska helikopterilla on jouduttu useampikin turre sieltä pelastamaan ja talvella 14 henkeä jäi lumivyöryn alle. Mutta meidän tiimin päätä ei paljon pakota!
Toinen trekkipäivä otettiin paljon iisimmin ja valittiin helpoksi luokiteltu reitti Kvalvikan rannalle. Upeat maisemat, vähän märkä ja soinen tai vaihtoehtoisesti jäinen ja kivikkoinen reitti johdatti meidät kauniille hiekkarannalle, joka aamupäivällä oli vielä varjon puolella. Mutta sepä ei haitannut, sillä rannalle ei ollut vielä löytänyt tietään kukaan muu. Jalat ja perse huusivat hoosiannaa edellisen päivän jäljiltä, mutta oli silti ahkeroinnin arvoiset maisemat.
Muita kohteitamme olivat Å, eli kylä aivan Lofoottien kärjessä, Henningsvaer ja Svoelvaren, jossa shoppailtiin aika tavalla Stormbergin alennusmyynneissä. Norjassa on kyllä ulkoiluvaatteetkin vähän tyylikkäämpiä! Ilmankos ovat niin reippaita ulkoilmaihmisiä. Mietittiin jo, että ne varmaan jo vauvalle osoittavat vuoria ja kertovat ettei tule äidinmaitoa ellei vauvasta tule vuorikiipeilijää tai hiihtäjää. Normaalin norjalaisperheen päiväretki on taatusti käppäillä kevyesti kahdesti sille Reinebergenille, mihin me päästiin hädin tuskin kontillaan edeten.
Reissun jälkeen vietettiin vappua Levillä. Olihan se Levin Megavappu. Sen verran hienoihin asuihin oli porukka pukeutunut, ettei kovimpiin vappurientoihin jaksettu mukaan. Meillä tosin oli ohjelmassa myös kämpän siivous ja loppujen kamojen pakkaaminen.
Levi jäi taas taakse ja uudet seikkailut odottavat edessä.
