Saavuttuani Aucklandiin satoi vettä. Koko ajan. Oli harmaata eikä kaupunki oikein herättänyt mitään tunteita. Hostellikin oli ankea, neljään päivään en käytännössä puhunut sanaakaan kenellekään. Kukaan ei vaikuttanut siltä, että haluaisi puhua kanssani. Rahaa paloi huimaa tahtia, kun piti hankkia lämmintä päälle puettavaa ja kunnon kävelykengät. Ravintoloihin ei huvittanut lähteä yksin istumaan, eikä ainakaan maksaa niitä hintoja mitä sapuskasta pyydettiin. Mietin, että mitä hittoa täällä teen. Oli virhe lähteä näin kauas kotoa.

Vuokrasin pyörän ja lähdin kiertämään opasvihkosen esittelemää reittiä. Taas satoi vettä ja kastuin litimäräksi. Poljin kuusi kilsaa kovaan vastatuuleen Mission Baylle todetakseni, ettei siellä ole juuri mitään mielenkiintoista. Poljin jälleen vastatuuleen (miten se ikinä onkin mahdollista…) takaisin kaupunkiin ja Mt. Edenin päälle. Oli paljon ylämäkeä. Ja vastatuulta. Sinnikkäästi kuitenkin hankin tieni ison osan pyörää taluttaen tuon mäennyppylän päälle.  Auckland näytti valtavalta kaupungilta. Olin toki nähnyt sen loputtomasti jatkuvana Skytowerin, näköalatornin, korkeuksistakin. Löysin samalla reissulla ensimmäisen geokätköni Uudessa-Seelannissa. Sateen vuoksi koitin ajella vääränpuoleisen liikenteen seassa takaisin kaupunkiin vaihtamaan kuivia vaatteita päälle. Hotellissa pidettiin joka ikistä luukunräppänää auki jatkuvasti ja syykin selvisi heti ensimmäisenä yönä. Viehättävä homeen hajuhan se siellä. Lisäksi viheliäinen ötökkä söi minua koko yön ja ne puremat kutittivatkin monta päivää. Onneksi eivät sentään vaikuttaneet olevan bedbugseja, sehän tästä olisi puuttunut. 

Vitsi muuten pyöräilykypärä pukee mua!!

Toisena päivänä satoi taas vettä. Otin lautan Rangitoton saarelle, koska halusin pois kaupungin hälinästä. Saari oli käytännössä vanha tulivuori ja täynnä laavakivikkoa, mangrovepuita ja hauskasti äänteleviä lintuja. Luonto oli todella kaunis, mutta jälleen litimärkänä tallustelu vei hieman iloa retkestä. Ja kyllä, minulla oli toki sateenpitävä takki, mutta olisihan se ollut kiva sieltä sadepilven keskeltä erottaa tulivuoren kraateri sen reunalla seisoessa, tai syödä eväät jossain katoksessa, jonka katto ei vuoda vettä ja tuulenmyräkkä ei puhalla sivusuunnassa sisään katokseen. Näkymä Aucklandiin olisi ollut komea, jos sen olisi erottanut.

Mietin jo tosissani, että vaihdan paluulippuni aikaisemmaksi, mutta onneksi lähtö kohti Rotoruaa koitti. Bussimatka oli jo aivan ihastuttava. Vihreitä, kumpuilevia laitumia, loputtomasti lehmiä ja lampaita. Tuntui olo välittömästi kotoisammalta. Rotorualle saapuessani minut otti vastaan mielenkiintoinen vanhan, keitetyn kananmunan löyhkää muistuttava rikinkatkuinen tuoksu. Muistin sillä hetkellä, että tästähän kerrottiin jossain opaskirjassa. Alue on volkaaninen ja täynnä höyryäviä kuumia lähteitä, muta-altaita ja niiden tuoksuun on todellakin vähän totuttelemista. Tällä kertaa hostellikin (Rotorua central backbackers) oli oikein kotoisa, rauhallinen tunnelma, mukavia oleskeluhuoneita ja siisti, hyvin varusteltu keittiö. Kokkailin aika hyviä pastoja ja salaatteja itselleni ja valtava ruokavarasto Pak’n Save oli ihan kulman takana. Se on myöskin halvin ruokakauppa tässä maassa ja muistuttaa kovasti esimerkiksi Prismaa, mutta hintatasoltaan enemmän Lidl.

Illalla lähdin kävelylle, koska halusin kuvata puiston kuumia lähteitä hämärässä. Sainkin aika kivoja kuvia ja tunnelma oli jännittävä. Höyry peitti hämärässä kaiken näkyvyyden, välillä vaan tunsin lämpimän höyryn lehahduksen kasvoilla. Puistossa löytyy myös altaita, joihin voi vapaasti mennä kylvettämään jalkojaan kuumassa vedessä kävelyretkellä.

Jalkani olivat jo monena päivänä tehdyistä pitkistä kävelyretkistä ja pyöräilystä kipeät, lähdin kävelemään lisää järven rantaa seuraaville kävelypoluille. Aurinko paistoi kauniisti ja päätin samalla ottaa toki miljoona valokuvaa ja etsiä jokusen geokätkönkin. Retki oli aivan ihana ja maisemat muutaman kilometrin matkalla vaihtelivat selkeästi. Miten voi mahtua saman järven rannalle havupuita, koivuja, palmuja ja jotain bambunversolta vaikuttavia kasveja? Jostain ihmeen syystä eteeni on tällä retkellä jatkuvasti tullut parittelevia eläimiä. Keskellä tietä touhuavia lehmiä ja koiria ja tällä kertaa mustia joutsenia. Sainkin aika hauskoja kuvia otettua näiden lintujan soidinmenoista. Seuraani lyöttäytyi jossain kohtaa eräs australialainen mies, jonka kanssa samaa matkaa tallustelimme ihmetellen luontoa. Huomenna matkani jatkuukin kohti kansallispuistoa ja lisää sormusten herran maisemia luvassa, jos vaan sää sallii minun talsia vuoristossa.

Vuorossa oli myös yksi Uuden-Seelannin tärkeimmistä matkakohteistani – HOBITTILA. Ai että, olin odottanut retkeäni aitoon Hobittilaan. Siis sinne missä ihan oikeasti leffaa on kuvattu. Olin myös kerrankin fiksusti varannut netistä retken, jossa oli eniten vapaita paikkoja, sunnuntaiaamuksi klo 8.00. Meillä kävikin tuuri ja 40 hengen ryhmän sijasta meitä kiersi Hobittilaa kuusi henkilöä. Sain jopa otettua kuvia, joissa ei näy yhtäkään ihmistä, mikä on kuulemma erittäin harvinaista. Iltapäivää kohti paikka alkoikin täyttyä ja yksityinen kylän kiertely olisi ollut mahdotonta. Opas kertoi meille mielenkiintoisia yksityiskohtia elokuvan kuvauksesta ja järjestelyistä. Ihan uskomatonta puuhaahan se on. Ja miten paljon erikoisia juttuja yhtä kohtausta varten tarviikaan tehdä. Esimerkiksi Hobittilan kylää kuvatessa taivaalle oli laitettu hetkeksi lentelemään kotka, jotta alueen muut linnut lähtisivät pois, eivätkä näkyisi elokuvassa taustalla. NZ:n linnut kun eivät sopineet Hobittilaan. Kierros oli aivan ihana. Olin kuin pikkumuksu lelukaupassa. Kaikki oli aivan tavattoman söpöä! Kierros päättyi minnekä muuallekaan, kuin Green Dragoniin juomaan omenasiideriä. Olutta olisi toki ollut, mutta siideri oli todella hyvää. Hobittilasta saa ihan omia juomia, joita ei saa mistään muualta. Vaikka kierros oli mielestäni aika kallis, Rotoruasta käsin noin 70 euroa, oli se todellakin joka pennin arvoinen ja aivan varmasti kaiken ikäisiä ihastuttava retkikohde.

Seuraava matkakohde Mordor??