Tongariro, Mordorin varjossa.
“Come, Mr. Frodo!’ he cried. ’I can’t carry it for you, but I can carry you.” -J.R.R. Tolkien, The Return of the King
Seuraava matkakohteeni oli Tongariro national park. Rotoruan auringonpaiste muuttui taas vesisateeksi ja vähän jännitti miten trekkailu vuorilla onnistuisi. Jälleen kerran maisemat bussin ikkunasta olivat vallan mainiot ja pääsimme hostellille autiolta vaikuttavaan national parkin kylään. Hostelli oli kuin jääkaappi, mutta onneksi tarjolla oli kunnon peitot. Ei ole mikään vitsi, ettei täällä tunneta eristyksiä eikä lämmitystä. Monessa paikassa myös kummallisesti kuuma ja kylmä vesi tulevat eri hanoista käsienpesualtaan eri reunoilta. Osaisiko joku kertoa minulle millä tavalla ne kädet täällä kuuluisi pestä, ettei joko jäädytä tai polta niitä?
Ilmeisesti hostelli oli myös vähän homeessa, koska menin yöllä aivan tukkoon ja aamupäivällä oli nokka ja silmät tukossa. Ulkona ollessa tämä taas helpotti. Ensimmäisenä päivänä satoi vettä ja oli niin pilvistä ettei vuorille kannattanut lähteä. Pari tyttöä olivat yrittäneet ilman kunnon vaatetusta ja varustusta ja kääntyneet hyvin nopeasti takaisin ja soittaneet bussin hakemaan. Halpa reissu, bussikuljetus Alpine crossingille muutenkin maksoi 35 dollaria ja ylimääräinen nouto 50 dollaria päälle. Hölmöt.
Toisena päivänä näytti sää suosivan jo paremmin ja olikin ainoa mahdollisuus lähteä talsimaan 19 kilometrin Tongariro alpine crossingia. Alun perin reitin nimi on ollut pelkästään Tongariro crossing, mutta niin monet ihmiset lähtivät reitille huonoissa varusteissa, että nimeen lisättiin alpine, jotta porukka tajuaa reitin oikeasti kulkevan vuorilla eikä ole järkevää lähteä missään pikku hamosessa sinne taivaltamaan. Etenkään talvella, kun keliolosuhteet voivat vaihtua todella nopeasti. Itsekin reitin varrella näin pari sileäpohjaisissa tennareissaan liukastelevaa ja ohuissa farkkulegginseissään tärisevää tyttöä, jotka itkua tihrustaen koittivat päästä rinnettä ylös. Itsehän hyvissä kengissäni, tuulen ja veden pitävässä takissa ja vaellushousuissa, tukevasti reppu selässä (täynnä energiapitoisia eväitä), riittävän vesivaraston kanssa ja lämpimillä hanskoilla varustettuna pärjäsin oikein kivasti.
Alkumatkalla oli vain pirun vaikea hengittää, kiitos tukkoisen nenän ja ohentuvan ilman. Allergialääkettä nassuun ja alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Koko reitti oli sinällään helppo, pääosin täysin rakennettua polkua ja portaita. Jyrkin nousu oli kuitenkin todella raskas tuulen puhaltaessa ihmiset lähes kumoon, mikä oli aika hurjaa, koska molemmin puolin polkua oli jyrkkä pudotus. Lisäksi pilvien takia näkyvyys oli vain muutaman metrin. Erikoista oli, että harjanteen toiselle puolelle lopulta päästyämme keli muuttui aivan täysin. Tuuli pysähtyi vuoren seinään, pilvet siirtyivät pois auringon tieltä ja loppumatka olikin aurinkoiset 10km alamäkeä. Hyvällä säällä maisemat olisivat olleet aivan mahtavat – kraatereita, kraaterijärviä, vuoria…. Mutta valitettavasti minun ollessa korkeimman huipun kohdalla pilvet peittivät näkyvyyden. Olisi pitänyt odottaa siellä kylmissään vielä yhden puoli tuntia ja pilvet katosivat. Myöhemmin perässä seurannut vaeltajaväki sai siis aivan uskomattomia valokuvia otettua. Itse onnistuin yhden nappaamaan pilviverhon välistä.
Ihan helppo reitti ei siis ollut, vaikka hyvällä säällä ja kesäkelillä varmasti paljon joutuisammin sujuukin. Kokemus on varmasti mukavampi hyvissä varusteissa, muistakaapa se!
Muuten national parkin kylä oli tosiaankin kuin aavekaupunki. Missään ei näkynyt ketään. Pihat olivat tyhjiä ja ainoat (elävät) ihmiset näkyivät rautatieaseman ravintolassa ja meidän hostellilla. Tapoimme aikaa esimerkiksi katsomalla mitäpä muutakaan, kuin Taru sormusten herrasta ja koska Tongariro oli jäänyt johonkin ysikytluvulle, niin sujuvasti kuvaputkitelkkarista ja VHS:ltä.
