Koti + työ = yhdyssana?

Tyypillistä suomalaista: sitä joko ollaan töissä tai ei olla, mitään välimallin jätkiä ja takinkääntäjiä ei kauaa katsella. Pysyy homma selkeänä ja kaikki kärsivät tasapuolisesti.

Kaikkein mieluitenhan tietysti sekä minä että puoliso olisimme molemmat puolipäivää töissä ja toisen puolen kotona. Kumpikaan ei ahdistuisi ylenmäärin työstressistä tai siitä, että ei pääse seuraamaan lapsen kasvua – eikä toisaalta hautautuisi elävältä yksin talvipimeään kotiin, aivot pikku hiljaa muhjuuntuen kuin banaani vauvan muovilusikassa. Tämä nyt ei kuitenkaan vain kertakaikkiaan käy. (Tosin kiertääkseni suomalaista työvoimapolitiikkaa laadin ovelan suunnitelman siitä, miten mieheni pukeutuu iltapäiviksi minuksi ja tulee tekemään töitäni minun livahtaessani ruokatunnilta kotiin… Se kuitenkin kaatui siihen että mieheni ei saanut kasvatettua tarpeeksi tukkaa ohimoille.)

Koska totaalinen työäitiys on osoittautunut mahdottomuudeksi (ts. se oli ihan tyhmää, ei jaksa ku ei oo pakko), ainoaksi vaihtoehdoksi jää totaalinen kotiäitiys. Suojellakseni työmoraaliani ja kohottaakseni uutta statustani kodin hengettärenä haluan heti alkajaisiksi perua edellisessä kappaleessa esittämäni naurettavan väittämän, että kotiäidin aivot olisivat jotenkin ”muhjua”. Minullehan jo pelkkä valmistautuminen kotiäitiyteen on tuottanut sanomattomasti päänvaivaa. Lähinnä ehkä siksi, että sanat ”koti” ja ”työ” eivät ole elämässäni oikein koskaan yhdistyneet. Itse asiassa kotityöt ovat olleet jotain, jonka välttelyyn olen elämässäni uhrannut enemmän aikaa kuin keskiverto toimistotyöläinen facebookkaamiseen.

Joitakin esimerkkejä asioista, joita en ole ikinä tehnyt:
– pessyt ikkunoita
– pessyt lattioita
– ostanut wc-ankkaa (tai mitään muutakaan siivousvälinettä, jos talouspaperia ei lasketa)
– pyyhkinyt keittiön kaapinovia (tiedän tästä kotityöstä, koska yllätin kerran mieheni tekemästä sitä)
– puhdistanut uunia tai mitään muutakan kodin välinettä
– silittänyt miesten paitaa (toisaalta en ole mies, joten ei mikään ihme) (Huom: tarkkaavainen lukija huomaa nyt, että olen siis kuitenkin silittänyt joskus jotain! Lisäsin itse asiassa tämän kohdan vain todistaakseni, että en ole täysin toivoton tapaus.)

Mieheni, silloinen poikaystäväni, valaisi tutustuessamme minua siitä, että ihmiset tekevät näitä yllämainittuja asioita jopa vuosittain. Ja koska en itse siitä huolimatta tehnyt kämpälleni mitään, hän lopulta suoritti siellä perussiivouksen. Ihailin aidosti vieressä, etenkin kun mies vielä kaatui rappusissa raahatessaan mattoa telineelle ja sain todistaa hänen miehekästä suhtautumistaan verisiin naarmuihin (sekä pölyyn, jota vihreästä karvalankamatosta lähti yllättävän paljon ottaen huomioon että se oli vain 20 vuotta vanha). Ah sitä siivouksen tuoksintaa. Ikkunoiden pesua tosin vähän harmittelin, sillä sitten piti hommata verhot.

Tulevaan kotiäitiyteeni olen valmistautunut huolellisesti suorittamalla vakoilua. Olen saanut selville seuraavaa:

– Tiistaisin puoliso imuroi ja pyyhkii lattiaa jollain mopsin oloisella riekaleella.

– Keskiviikkoisin hän heiluttelee sateenkaarenväristä huiskaa ympäriinsä, etenkin hifilaitteiden ympärillä. Tulkitsin tämän hänen hiljaisena yhdenmiehen tribuuttinaan seksuaalisille vähemmistöille, mutta tarkemmin vakoiltuani kävi ilmi, että hän pyyhkii pölyjä.

– Joka välissä hän on joko matkalla pyykkitupaan, tulossa sieltä, lataamassa pyykkikonetta, tyhjentämässä sitä, ripustamassa pyykkejä, tai viikkaamassa niitä kaappiin. Mikäli lahjomaton eettinen paatokseni suinkin sallisi, harkitsisin siirtymistä paitsi kertakäyttövaippoihin, myös kertakäyttövaatteisiin. Hm. myydäänköhän sellaisia jossain… edes vaikka jotakin ihan ohuita, biohajoavasta materiaalista valmistettuja… edes lapselle? Sehän kasvaa niistä kuitenkin minuutissa ulos!

– Joka toisessa välissä hän on joko sotkemassa astioita, keräämässä niitä tiskikoneeseen tai tyhjentämässä niitä sieltä. Mutta tämähän ei tule minulle yllätyksenä, sillä olenhan nainen ja keittiö, tuo kodin sydän, on minun suvereeni valtakuntani. Olen mm. usein käyttänyt kahvinkeitintä ja tyhjentänyt tiskikoneen usein. Ainakin joinakin päivinä (/viikkoina). No, usein.

– Perjantaisin vessasta kuuluu outoa hinkutusta. Olen aiemmin hienotunteiseti halunnut antaa miehelleni yksityisyyttä, enkä ole tietentahtoen mennyt urkkimaan näitä hänen ”privaattihetkiään”. Nyt vakoojaidentiteettini huumassa kuitenkin päätin astua estradille ja hieman ”auttaa” puolisoani, mikäli hänellä olisi minulle jotakin ”käyttöä”. Te kaikki hieman ”kokeneemmat” kotirouvat varmaan jo arvaatte, mitä mieheni oli tekemässä? Aivan oikein. Hän kiillotti vessan hanaa. Siis:

– perjantaisin puoliso siivoaa vessanpöntön, lavuaarin ja puhdistaa metalliosat. Kuulemma ”kalkkisaostumista”. Onko meidän vedessämme siis kalkkia saostumaksi asti?? Ja kaikki nämä vuodet, kun minä olen ostellut ja hyvässä uskossa niellyt kalkkia TABLETTEINA! Nyt loppui sekin hullutus, tästä lähtien nuolen päivittäin vessan hanaa.

Täysin informoituna jään täten siis odottamaan viimeistä työpäivää ja ensimmäistä kotiäitipäivää.