Ikkunanpesuspektaakkeli (väliaika)

Tarkemman tutkimuksen jälkeen kävi ilmi, että uuden ystäväni ”Pirkka ikkunanpesusuihkeen” purkinpohjalla oli ainetta n. sormenleveyden verran. Puolisoni informoi minua, että se ei tule riittämään kuin vessan peiliin (kiitos vinkistä Sillypäänts). Niinpä pakkasin tänään lapseni ja itseni nöyrästi reissulle kohti Alepaa (neuvokkaana kotiäitinä yhdistin retken leikkipuistokäyntiin, joka kannatti: siellä näkyi yllättävän paljon kevään herättämiä, hyväkroppais… siis mukavia isukkeja t-paidoissaan). Samalla ostimme myös postimerkit äitienpäiväkortteihin. ”Tuo tullessas, vie mennessäs”, tiivisti jo mummoni aikoinaan hyvän taloudenpidon salaisuuden, ja näin se käy meikäläiseltäkin! Tosin en ole vielä onnistunut laajentamaan ohjetta kotioloihin.

Alepassa meitä odotti iloinen yllätys. Lähestyessäni kaupan taloustarvikkeilla lastattua takaosaa, jossa en ole aiemmin juuri vieraillut (yleensä retkeni pysähtyvät säilykehyllyn kohdalle), näin jo kaukaa tyhjän aukon suihkepullorivistössä. Voisiko se olla totta… tavailin lappuja puteleiden alta. Tiskiaine… vessanpesusuihke… ja sitten tyhjä kohta: IKKUNANPESUSUIHKE! Totta se on: kuin kohtalon oikusta juuri ikkunanpesusuihke oli lopussa! Minulla ei siis ollut mitään mahdollisuuksia ostaa sitä, eikä näin ollen aloittaa tuota ikävää urakkaa. Kiitos taivaan ja huonosti varustellun Alepamme!!! Sekä innokkaasti ikkunoita jynssäävien lähiönaapuriemme. Olen toistaiseksi pelastettu! (Ainakin niin kauan kuin puolisoni ei huomauta siitä tosiasiasta, että S-market sijaitsee vain 500 metrin päässä.)

Suuri ilo ja kiitollisuus vaihtui kuitenkin pian karmaisevaan draamaan. Olin niin pyörryksissä helpotuksesta, että tipautin suurella vaivalla askartelemamme äitienpäiväkortit postilaatikkoon ilman postimerkkejä (jotka olin kyllä juuri äsken muistanut ostaa). Tajuttuani erheeni jähmetyin ensin suolapatsaaksi, käsi vielä puoliksi laatikossa. Ensireaktio oli tietenkin yrittää tunkea kättä laatikkoon ja onkia kirjeet takaisin, mutta valitettavasti räpyläni hutki puolityhjässä laatikossa pelkkää ilmaa. Seuraava reaktio oli tietysti Aku Ankasta tuttu konsti liimata purkka kepinnokkaan ja yrittää kalastaa kirjeet sillä ylös. Tosin minulla ei ollut purkkaa eikä keppiä. Minulla oli vain turhautuneena hiuksia repivä käsi (toinen oli postilaatikossa) ja kaksivuotias, joka kurkotteli vaunuista kysyen ”Mikä äitiä vaivaa?”

Tiesin, että ei ollut hyötyä jäädä postimerkkien kanssa odottelemaan laatikon tyhjennystä. Olen nimittäin tehnyt saman mokan kerran ennenkin, ja päätynyt seisomaan sateessa kaksi tuntia odottaen postiautoa, joka ei saapunut laatikossa ilmoitettuun aikaan. Siispä soitettuani postin asiakaspalveluun ja purettuani mieltäni tarpeekseni hyväksyin tilanteen. Ja aloin jo valmistautua siihen häpeään jota ihminen kokee, kun hänen 80-vuotias mummonsa joutuu lyllertämään postiin ja pulittamaan 3,60€ omasta äitienpäiväkortistaan.