Mää veimmun likan tarhaa.
No ei vaan, emmääny oikeesti hei ihan tosta noivvaan tätä lokihommaa voi lopettaa! Vaikka jotain sellasta muka niinku kautta rantaivvihjailinki erellisessä postauksessa. Kyä tässä ny täytyy joku himmee loppuspektaakkeli olla! Niinkun esimerkiks tämmönen omalla lapsuuskiälellä kirjotettu rääpäsy. Joo joo, perässä tullaan taas, mää siis tajusivvasta ny että täällä liikkuu taas joku riamukas lokihaaste, elikkä tämmönemmissä pitää kirjottaa omalla murteella. Mää mikään varsinainen tamperelainen oo enää ollu vuaskymmenee, oon nääs päässy elämässä eteenpäi ja vähävväljemmille vesille tänne rannikkoseurulle. Mutta yritetäänny. Oikeenkirjotus on sitte tamperelaisittain sellane, että yhryssanoja ovvähä enempi ku normisuamessa. Niinkun ehkä jo hokasikki.
Niimmun piti siittä meirän lapsukaisen päivähoirosta vaan sanoo. Että on se tiätyllainen virstampylväs ja merkkipaalu ihmisen elämässä seki, ku lapsukainen nousee omille siivillensä. Sinne se liihotti, lastentarhan pihaan muittejjoukkoo. Tai ei ny suarastaan liihottanu, ennemminki asteli vakaasti vähän keskemmälle pihaa semmitä toppavaatteiltaan pääsi, kunny kerran käskettii. Olis varmaan pitäny jokku huamattavasti ohkosemmat vermeet sille kekkasta, että olis ees pualittain pysyny muittemperässä. Mutta kyä se viälä oppii. Kurahousut vaarrapisi ku laps lähti taivaltaan pitkin pihaa ja äiti jäi taakse. Sen kurahousujerrapinan mää tuun kyä muistaallopun ikääni. Oli se meinaan sevverran nostalkine hetki.
No mutta sitte koitti kyä viälä nostalkisempi hetki, kummää tajusin että ei herrajjestas, tässähän ollaan ny niinku vapaita naisia! Rattaat ja kaikki sai jättää sinne, ei tarttenu miättiä että millä mää ny taas tohonki pussiin taikka ratikkaammahru, jaksaako laps istua ja tuleeko sille hirvee hiuko vai nukahtaako se ny matkalle ja saa karseet raivarit sitte ku ollaamperillä. Kaikki toi jäi ny tarhantätien hualeks! Oli se kyä tavallaan aika vapauttava tunne, siitä hualimatta että mulla oli ihammaha kipee kummää aattelin, että nysse siälä jää isompiejjalkoihin taikka vähintäänkin saa heti ekana päivänä huanoja vaikutteita ja kummää iltapäivällä haen senniin se jo kiroilee ihan täpöö ja näyttää äitilleen kesoo.
Mutta sittemmää vaallähimmenee. Ja iltapäivällä tyämaalta tullessa kuulin tarhantäriltä, että hyvin sillä oli siälä menny. Tosin kotio tullessa se kyä läimäs mua kurahanskalla naamaan, että oli se ehkä kuitenki jotain huanoja vaikutteita kerenny jo itteensä imee. Pualisommiälestä se tosin oli vaan normireaktio tämmösen yllättävän päiväkotikokemuksen jälkeen. Kyä mää sen ymmärrän, varmana ittekki läimäsisin pualisoo kurahanskalla naamaan jos se eräänä päivänä kippas kappas yllättin jättäskin mut kuureks tunniksi jonku kiljuvien kakaroiden sekaan selviytyy. Mutta kaiken kaikkiaan, kyä oon ylpee likasta! Ja täytyy sanoo että nostan hattua ittelleni, kun oon tommosen likan saanu paitti synnytettyä niin myäskin a) pirettyä hengissä jo kolme vuatta ja b) viälä jollaillailla kasvatettua. Ja rehellisyyren nimissä täytyy myäntää, että kyä se lapsukaisen isäki hatunnoston ansaitsee. Likka itte on onneks aika lunki tapaus, mitä ny piäntä uhmaa pukkaa mutta kyä se tais enimmät enerkiansa tuhlata jo siihen että piti meitä vauvana hereillä kaiket yät. Ei se ny enää jaksa hirveenä riahua. Ja hyvä nii.
ps. Ihavvaan kiälitiäteellisenä jälkihuamautuksena voisin sanoo sevverra, että kummää kirjottaessa käytän r-kirjaita d:n tilalla, niin se ei oo se ihan supisuamalainen ärrä vaan niin sanottu tamperelainen ree. Elikkä jos normiärrässä on niitä sorahruksia pari kolme, niin tampereella niitä ovvaan yks. Tää äänne muarostetaan rentouttamalla kiäli ja vippaamalla se sillai rennosti kohti kitalakee, jollonka se ojjo melko lähellä d:tä. Sille ei vaan oo mitään omaa kirjainta. Että näi.