Nyt äkkiä jotain SURINAA!
Oletteko koskaan miettineet, miltä tuntuu olla hyönteinen? Niin, harvemmin minäkään. Useimpina päivinä hyönteisten sielunelämä ei juurikaan pyöri ihmisten mielessä, ellei sitten satu olemaan ammatiltaan tuholaistorjuja. Itse kuitenkin olen tämän päivän jälkeen erittäin perehtynyt aiheeseen ”miltä tuntuu kuulostaa ampiaiselta”. Empiirisen kokeeni tuloksena voin kertoa, että ihmiset ovat erittäin herkkiä kaikenlaiselle pörinälle ja surinalle, joka kuuluu heidän ympäristöstään, etenkin tähän vuodenaikaan. Viaton pörisijä saa osakseen epäluuloista tuijotusta, hermostunutta liikehdintää ja ylipäätään mielestäni todella epäkohteliaan oloista suhtautumista.
Miten sitten tavallinen kotirouva on saattanut yhden päivän aikana päästä näin huikeiden sosiologisten kenttätutkimustulosten äärelle, mietitte nyt tietenkin aivan äimistyneinä. No, minäpä kerron.
Kaikki alkoi sähköhammasharjasta.
Kuten jokainen perheensä suuhygienian suhteen valpas kotiäiti tietää, on sähköhammasharja parhaiten toimiva koko perheen purukalustonpuhdistusväline. Minuakin valistettiin tästä faktasta viime hammaslääkärikäynnilläni. Kun eräänä päivänä puhelinmyyjä sitten rimpautti ”testikäytössä” olevia ”mahdollisesti Suomen markkinoille” tulevia hämmästyttävän edullisia hammasharjoja kaupitellen, alkoivat varoitusten sijaan mielessäni kaikua suuhygienistin suositukset. Ja niinhän siinä kävi, että viikon kuluttua postiluukusta tipahti kaksi upouutta suuhygienian ihmettä. Hyvin tuntuivat toimivan.
Tänä aamuna sitten pesin hampaita tavalliseen tapaan. Ainut vaan, että kun minä lopetin harjaamisen, harja ei lopettanut. Painelin tuikeasti nappia, mutta harja sen kuin surisi. Ja surisi. Ja surisi. Puhelinmyynnin ihme oli mennyt epäkuntoon. Tajusin, että se ei lakkaisi, ennen kuin akku loppuisi. Mutta minne voi jättää sähköhammasharjan turvallisesti surisemaan? Ei ainakaan lavuaarin reunalle – värisevä härpäke ei siinä pysyisi, vaan putoaisi ties minne ja aiheuttaisi ties mitä sähköshokkeja kylpyhuoneessamme. Ei myöskään lattialle – siitä se ei ehkä pääsisi putoamaan, mutta kylläkin jo muutamassa minuutissa selvittäisi väristen tiensä pesukoneen alle ja saisi siellä aikaan ties minkälaisen sähköreaktion. Pyörin lähtökiireessä ja sekavassa tilassa harja kädessäni, kunnes lopulta paniikissa työnsin sen laukkuuni. Siellä ainakin pystyisin vartioimaan sitä.
Lähdin matkaan, ensin kohti Alepaa. Olihan Alepan varastontäydennyspäivä, toisin sanoen (Kotirouvakielellä) Rekkamiespäivä. Ja ah autuutta, siinähän rekka jo odottikin tyhjäkäynnillä puomin takana!
Rohkaistuneena astelin kauppaan.
Asettauduin tutkimaan guacamole-purkkeja hyllyväliin, johon arvelin Rekkamiehen pian ilmaantuvan. Liepeilläni pörräsi kuitenkin vain lähiömme laulava juoppo. Hän katsoi minuun merkitsevästi. Minä katsoin häntä merkitsevästi. Sitten näin hänen katseensa suuntautuneen kohti käsilaukkuani, josta pilkisti värisevä pötkylä. Laulava juoppo virnisti ja iski silmää. Siirryin häthätää seuraavaan hyllyväliin ja kassan kautta ulos.
Samassa huomasin, että rekka Rekkamiehineen kaasutteli Alepan puomin takana. Tunsin laukussani värinää ja surinaa. Kuulin rekkamiehen ajopelin moottorin pörinän. Rekka pörisi, minä surisin. Koin tässä sinfoniassa suurta sielujen harmoniaa.
Onnellisena jatkoin matkaani bussiin, veska suristen. Aina välillä, muiden matkustajien silmän välttäessä, nostin harjan hetkeksi jäähtymään, jotta se ei sytyttäisi tulipaloa käsilaukussani. Sitten yhtäkkiä pörinä lakkasi. Huh, vihdoin lataus loppui, ehdin ajatella.
SURRRRRRRR!!!! Kuului samassa entistä pontevammalla volyymilla, ja hyppäsin pari senttiä ilmaan. Jostain sekundahammasharjoille ominaisesta, tuntemattomasta syystä vehje oli vain pitänyt pienen lepotauon kerätäkseen voimia, ja surisi nyt uudella innolla sydämensä kyllyydestä.
Loppupäivä menikin sitten suristessa. Surisin vaatekaupassa. Surisin maksaessani ostoksia. Surisin Stockmannin vessakopissa (ja tulin sieltä ulos näyttävästi harjaa kädessä ravistellen välttääkseni luulot siitä, että olisin puuhannut kopissa jotakin päivänvaloa kestämätöntä). Surisin postissa, liikennevaloissa ja bussipysäkillä. Ruuhkabussissa surisin muina naisina seistessäni käytävällä ja katselin muiden mukana ihmettelevästi ympärilleni muka miettien, mikä ihme tässä rämäbussissa oikein pitää noin ärsyttävää pörinää. Ja kaikkialla toistui sama kaava: 1.) hämmentynyt pälyily 2.) ilmiselvä välttely. Niin, ei ole helppoa olla surisija. Itse olin onneksi kuitenkin sitä kokoluokkaa, että kukaan ei sentään alkanut lätkiä minua kärpäslätkällä. Minkäänlaista surisijoiden ja ihmisten välistä ystävällismielistä symbioosia en kuitenkaan aistinut, siitä huolimatta, että me surisijat olemme aivan yhtä tärkeitä lenkkejä luonnon kiertokulussa kuin ihmisetkin. Jossain vaiheessa koin jo eristyneeni ihmiskunnasta niin pitkälle, että aloin Kafkamaisesti samaistua ampiaiseen ja suorastaan liihotin menemään kaupan vaatetankojen välissä iloisesti pöristen.
Lasta kerhosta hakiessani en kuitenkaan muistanut enää lainkaan koko asiaa. Kuten jokainen äiti tietää, moneen pikku harmiin tottuu yllättävän nopeasti. Kuuntelin kerhotätien selitykset huolettomasti suristen, eivätkä he ilmeisesti kehdanneet kysyä, mikä laukussani oikein värisee. Vasta kun lapsi kysyi närkästyneenä ”mikä täällä pörisee” ja vaati nähdä, onko laukussani lemmikkiampiainen, muistin harjan. Kaivoin sen laukustani – ja hallelujaa: juuri tuolloin, kello 14:30 iltapäivällä, akku loppui. Aamusta asti vimmatusti harjannut härpäke väsähti.
Illalla kerroin asiasta miehelleni, joka muisti oitis vanhan aiheeseen liittyvän kansanviisauden: ”Minkälainen on venäläinen persesuristin? Ei mahdu perseeseen eikä surise.” No, oma suristimeni todisti voimansa ainakin viimeisessä suhteessa.
(ps. Koska kaikki venäläiset ystäväni ja lukijani nyt loukkaantuivat, tarkennettakoon, että kyseessä on puhtaasti pelkkä vanhan kansan sananlasku, jolla ei ole juuri minkäänlaista todellisuuspohjaa. Sitä paitsi tämä hammasharja oli ruotsalainen.)