Turmion kätilöt

(Varoitus: nyt ei huumorintaju riitä!)

Missäköhän vaiheessa kätilöiden tehtävä muuttui synnytyskivun helpottajista synnytyskivun lietsojiksi? Alkoiko se jo silloin, kun luonnollinen synnytys muuttui taianomaisesti raa’asta, julmasta ja eläimellisestä tapahtumasta ”pehmeäksi” asiaksi naisen elämänkaaressa, johon pitää saada vähän lisää haastetta? Vaiko vasta viime vuosina, kun Kätilöliiton kannanotot ovat poikkeuksetta jatkaneet noitavainon lailla lääkeaineiden ”liikakäytön” vastaista linjaa? Nyt muutos ainakin on jo hyvässä vauhdissa, kuten Kätilöliiton uusin kannanotto osoittaa. Kivunlievityksen ”turhaa” käyttöä on vaikea kuvitella tilanteessa, joka on enemmistölle naisia heidän elämänsä kivuliain tapahtuma. (Etetenkin kun viimeisimmät tutkimukset vihdoin kumoavat väitteet epiduraalipuudutteeseen liitetyistä negatiivisista vaikutuksista, ks. esim. Lääkärilehti 43/2013 artikkeli ”Synnytyskipua on hoidettava syyllistämättä”.) Jos nainen on niin kovissa tuskissa että näkee massiivisen selkärankaan työnnettävän piikin paljon pienempänä pahana kuin kipunsa, en lähtisi hänelle sanomaan, että kestäpä vielä muuutamia tunteja yltyvää supistuskipua niin päästään asiaan. Jokainen, joka ottaa epiduraalipuudutuksen, varmasti sen tarvitsee. Olemme onnekkaita, että meillä on tuollaisia apuvälineitä käytössämme! Miksi ihmeessä meidän ei anneta olla niistä iloisia ja kiitollisia?

Koska kätilöliitto haluaa sankaritarinoita. He haluavat äitejä, jotka, kuten meidän synnytysvalmennukseemme rahdattu äiti, ”kahlaavat ammeessa käsipohjaa viimeiset neljä tuntia ihan sumussa kouristellen, pyytäen epiduraalia mutta kätilön kannustaessa vieressä että kyllä sinä kestät! On sitten hyvä mieli jälkeenpäin!” Tai äitejä, jota ”haluavat olla läsnä syntymän hetkellä” ja sen vuoksi harjoittelevat kuukausia hypnoosiin menemistä tai ruumiista irtautumista (näettekö tässä pienen ristiriidan? Hyvä, niin minäkin…) – sen sijaan, että ottaisivat alavartalopuudutuksen ja pystyisivät siten kipukokemuksen sijaan todella keskittymään synnyttämiseen. Ja hyvä mieli lääkkeettömästä synnyttämisestä tuleekin. Ei siksi, että kokemus itsessään olisi jotenkin parempi tai voimaannuttavampi. Vaan siksi, että tällainen äiti saa kätilöiden ja yhteiskunnan varauksettoman ihailun. Aivan kuin sotasankari surkeasta kohtalostaan, joka jalostetaan miehen työksi. Tässä tapauksessa siis sellaisen naisen työksi, joka ei päässyt yhtään helpommalla kuin esiäitinsä. Nainen on luotu synnyttämään, siis kärsimään, ja se siitä.

Ne harvat ja onnekkaat naiset, joiden synnytyskipu ei oikeasti juuri ole kovaa kuukautiskipua pahempaa, ovat kätilöliiton lempilapsia ja suurimpia kannattajia. He ”pärjäsivät” ilman lääkkeitä – mikä tarkoittaa sitä, että ne naiset, jotka huomasivat lääkkeen olevan paras apu, ”eivät pärjänneet”. Tällaisen ilmapiirin luominen, uskotteleminen ensisynnyttäjille, että vasta synnytyksessä ”pärjääminen” ilman lääkkeitä tekee vahvan äidin, on minusta oksettavaa. Yhtä oksettavaa kuin ne kouristukset, joiden kourissa yritin jalkojen pettäessä joogahengitellä horkassa täristen Kätilöopiston suihkun lattialla, jonne minut oli määrätty saamaan lämmintä vettä kipuihini. (Ja tämä oli vasta ”hyvin menneen, normaalipituisen” puolen vuorokauden synnytykseni keskivaihe, jolloin epiduraalista ei vielä edes keskustella.) Olisin todella halunnut, että minunkin synnytykseni olisi vastannut niitä mainoksia, joihin kätilöt olivat puheillaan saaneet minut uskomaan. Synnytykseni oli kuitenkin vain ihan tavallinen, perushelvetti. Elämäni piinallisin, fyysisellä tasolla hirvittävin yö. Olisin saattanut selvitä sen yli ihan hyvin parissa kuukaudessa, tai ainakin vuodessa. Minut traumatisoi kuitenkin tapa, jolla kivunlievityksestä keskustellaan.

”Koettele rajojasi, nainen!” on Kätilöliiton varapuheenjohtajan uusin kehotus Helsingin sanomien jutussa. Kuten jokainen äidiksi tulija, rikoin rajani raskauden, synnytyksen, imetyksen ja vauva-ajan aikana moneen kertaan ja kovalla ihmisenä kasvun tuskalla. Siihen ei vaikuttanut mitenkään se, mitä lääkkeitä sain tai en saanut noina tunteina Kätilöopiston synnytyshuoneessa. 

Kätilöt, menkää itseenne.

 

Hyvinvointi Terveys Uutiset ja yhteiskunta

Taloyhtiön Puuhanaisen uudet aivoitukset

Ei hyvää päivää. Siis olen käsittänyt, että nyt on syksy. Vuodenaika, jolloin pikkuhiljaa rauhoitutaan, käperrytään koteihin, poltellaan tuoksukynttilöitä ja (Ultra Bran sanoin) annetaan lumen peittää alleen kaikki huonot puolemme. Näihin lasken esimerkiksi taloyhtiön pihaan varisseet risut ja unohtuneet hiekkalelut. Mutta mitä näenkään huolellisesti teipattuna rappumme seinään, kun pettävän kauniina, huolettoman oloisena syyspäivänä lähden viattoman lapsukaisen kanssa pihalle? Kyllä vain: todisteen siitä, että Taloyhtiön Puuhanaisella on taas ollut tylsää. Uhkaavin, mustin kirjaimin tekstatun ilmoituksen, jossa seisoo rotankokoisin kirjaimin: SYYSTALKOOT.

Siis hetkinen! Nyt on kyllä joltakin päässyt unohtumaan, että juurihan meillä oli talkoot! Nimittäin keväällä. Mielestäni yhdet talkoot per vuosi on ehdoton maksimi tämän kokoisessa (tai no, minkään kokoisessa) taloyhtiössä. Ja me vieläpä osallistuimme niihin antaumuksella, joten kyllä nyt on ihan turha tulla teippailemaan tuollaisia lappuja tähän rappuun.

Ensityrmistyksestä toivuttuani sain kuitenkin kauhusta harittavat silmäni tarkennettua otsikon alle riipustettuun pienempään tekstiin. Ensimmäisenä: ”lenkkisauna on päällä klo 18-22, naisille ylätalossa ja miehille alatalossa.” Justiinsa joo. Todella läpinäkyvä yritys yrittää houkutella pahaa-aavistamattomia ihmisiä leppoisan saunoittelun varjolla karmaisevaan orjaraadantaan. Lenkkisaunahan on muutenkin päällä joka viikko tuohon aikaan. Saunakohdan alle oli pienellä präntillä lisätty muu ohjelma:

– mm. haravointia

– pyöräkäytävien maalaus

– ulkokalusteiden suojaaminen talven ajaksi

– kahdentoista autotalleihin jääneen ruosteisen autonromun purkaminen ja raahaaminen kottikärryillä kierrätyskeskukseen sekä

– muutaman kahdeksanmetrisen männyn kaataminen ja pilkkominen käsisahaa käyttäen laulaen samalla reipashenkisiä kansanlauluja.

Nuo kaksi viimeistä ovat tosin omia arvelujani ohjelmasta, viimekertaisissa talkoissa saatujen kokemusten perusteella.

Erityisen huolestunut olen kohdasta ”mm.”. Sehän voi tarkoittaa ihan mitä vain, esim. ojankaivuuta tai mikä vielä pahempaa, joitain noloja tutustumisleikkejä ennestään tuntemattomien taloyhtiöläisten kesken. ”Mm. haravointia” on muutenkin täysin absurdi ohjelmanumero, ottaen huomioon että haravointi kuuluu myös kevättalkoiden ohjelmaan. En kerta kaikkiaan mitenkään voi ymmärtää, että nyt kannattaa haravoida, kun puissa on vielä yli puolet lehdistä jäljellä. Paljon parempi odottaa kevääseen, jolloin yli puolet lehdistä ovat jo maatuneet.

Myös pihakalusteiden suojaaminen kuulostaa ulkoilmahenkisen Taloyhtiön Puuhanaisen metkuilta. Ilmeisesti kuolettavaa syystylsyyttään tappaakseen hän on kehitellyt tällaisen uuden prosedyyrin, siitä huolimatta, että kiinteät pihakalusteemme ovat sellaiset kolmisenkymmentä vuotta uhmanneet talvisäitä vaivatta (tarkistin asian alkuperäisasukkaalta – tietenkin suurta talkoointoa teeskennellen). Sen sijaan pyöräkäytävien maalaus on varmasti jonkun muun sisustuksesta innostuneen touhu-Petterssonin neronleimauksia.

Lisäksi pihaa kaunistamaan tuodaan kuulemma taas kerran ”jätelava” tai pari asukkaiden ja taloyhtiön rojuja varten. Ei hyvää päivää ihmiset, lakatkaa nyt herran tähden hankkimasta itsellenne jatkuvasti niin paljon rojua, että sitä riittää lavallinen pois heitettäväksi kaksi kertaa vuodessa! Tosin hyvä puoli tässä on tietysti se, että talkoiden päätyttyä, yön pimeydessä, pääsemme aviomiehen kanssa taas tekemään roskalavalöytöjä. Eihän sitä tiedä, vaikka tällä kertaa hihaan tarttuisi se Puuhanaisen varastossa tyhjillään seisova kirjahylly, jota olemme jo tässä pari vuotta kärkkkyneet. Kyllä joskus vielä nappaa!

Suhteet Oma elämä Höpsöä