Suuri avajaispäivä ja pianonvirittäjän vierailu

Viikon päätapahtumat:

1. Alepan remontti valmistui

2. Meillä kävi pianonvirittäjä.

Aloitetaan dramaattisten tapahtumien kuvailu päätapahtumasta nro 2: pianonvirittäjän vierailusta.

Nythän on niin, että minulla on tietynlainen historia pianonvirittäjien kanssa. Ainakin aviomieheni mielestä, joka jaksaa virnuilla sen kustannuksella, että kerran, yhden ainokaisen pikku kerran, erehdyin pyytämään pianonvirittäjää treffeille. Ennen kuin naulitsette minuun tuomitsevat katseenne, esitän puolustuksekseni että a) sekavassa vireystilassa tarjosin virittäjälle kahvia ja jotenkin kofeiinin ja miehen läsnäolon yhdistelmästä sekosin täysin äkkiarvaamatta sanoissani niin, että huomasin pyytäneeni häntä kahville toistekin ja b) olin silloin sinkku!

Näistä lieventävistä asianhaaroista huolimatta olen siis saanut kuulla virittäjäsyndroomastani kerran jos toisenkin, siis keskimäärin kerran vuodessa viritäjän saapuessa. Ehkä tähän on syytäkin, sillä kieltämättä menen aina hiukan sekavaan tilaan vieraan miehen saapuessa asuntooni hipelöimään soitintani. Aviomieheni on tilanteesta tietoinen, ja niinpä ennen miehen töihin lähtöä sainkin jälleen kunnon sparrauksen, joka sisälsi hengitysharjoituksia (”pysyt vaan ihan rauhallisena”), paikoillaan istumisharjoituksia (”ei ole syytä ryntäillä edestakaisin ja mennä paniikkitilaan”) sekä kahvinkeittimen katseluharjoituksia (”saako tähän koskea pianonvirittäjän ollessa paikalla?” ”öööö… joo kai… eikun Ei! Vastaus on EI!”) Luojan kiitos että sain aikanaan pidettyä suuni kiinni siitä rekkamiesasiasta, muuten saisin saman sparrauksen joka kerta lähtiessäni ulos kadulle.

Huolellisen harjoittelun tuloksena kaikki sitten sujuikin melko hyvin. Pysyttelin toimenpiteen ajan keittiössä hengitellen rauhallisesti ja litkien kamomillateetä. Vain loppuproseduurien aikana ulko-ovella ratkesin lörpöttelemään hermostuneesti kaikenlaista pianoista ja siitä miten kätevää on että pianonvirittäjä asuu niin lähellä (Minä: ”No mutta sittenhän törmäämmekin varmaan Alepassa, missä itse asiassa taitaakin tänään olla avajaiskahvit, Virittäjä: ”Jaa, taidanpa poiketa” Minä: ”No mutta mekin tästä juuri oltiin menossa samaan suuntaan… eikun EI! Ei missään tapauksessa ainakaan kahvia! Kahvia en ainakaan juo, siis olen itse asiassa vakavasti allerginen kahville, joten pitääkin tästä jatkaa teenkeittoa heihei!” (pam).)

Mutta sitten leppoisampiin tunnelmiin, viikon päätapahtumaan nro 2.: uudistuneen Alepan avajaiset.

Lähikauppamme remontti kestikin onneksi vain kaksi viikkoa ja suuri avajaispäivä koitti tänään. Sain tätä merkittävää tilaisuutta varten puoli tuntia omaa lomaa iltapäivällä, miehen jäädessä vahtimaan omaa ja naapurin lasta. Juhlallisin mielin lähdin kävelemään kohti Alepankulmaa. Jo matkalla vastaan tuli eräs naapuruston koti-isä, joka hänkin oli saanut vapaahetken tätä tapahtumaa varten. Hän oli jo avajaiskahvinsa nauttinut ja oli parhaillaan menossa kotiin vaihtamaan päällysvaatteet ja lakin liittyäkseen uudelleen kakkujonoon. Kiireen vilkkaa kiihdytin askeleitani ehtiäkseni paikalle ennen kuin kahvi, kakku tai ilmapallot pääsevät ikävästi loppumaan. Ja Alepa ei pettänyt: paikalla oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun uutuuttaan kiiltelevät herkkuhyllyt kilpailivat huomiosta lisää kahvia vaativien eläkeläisten ja kakkua kuin viimeistä päivää ahmivien yläkoululaisten kanssa. Siellä sitä sitten juhlittiin oikein olan takaa tuulikaapissa kahvia särpien… oi jospa oisit voinut olla mukana!

Tuliaisiksi toin sekä omalle että naapurin lapselle ilmapallon. Lapset yrittivät piiloutua pusikkoon, mutta nokkelana kotiäitinä paikansin heidät vaivatta napinläpiin sidottujen Alepa-pallojen avulla.

alepa.jpg

 

 

Suhteet Oma elämä Höpsöä

Arkaainen naisraivo (määritelmä)

Sosiaalisen kotirouvaelämäni keskus (Alepa) on en edelleen remontissa, joten sijaistoimintona tapasin tänään erästä ystävääni leikkipuistossa. Ystävällä on alle vuoden ikäinen lapsi, ja yllättäen huomasin äitien muistinmenetyksen toimineen kohdallani varsin tehokkaasti. Tajusin autuaasti unohtaneeni kaiken sen, mitä lapsiperheen elämään kuuluu ennen kuin lapsi oppii kävelemään, puhumaan, syömään, muovailemaan itsekseen nurkassa ja katselemaan piirrettyjä. Uskomatonta mutta totta: olin ollut viittä vaille hilkulla liittymässä siihen sakkiin vanhempia, jonka mielestä ”siinähän se vauva-aika meni, ihan kivasti! Pitäisi varmaan hankkia toinen!” Vauvaa kävelyttäessäni onnellisesti uinuneet muistikuvani kuitenkin alkoivat heräillä. Eivätkä ne suinkaan olleet vain omiani, vaan määrättömien sukupolvien, satojen tuhansien naisten muistot kertautuivat ruumiissani ja mielessäni samaan tapaan kuin raskaus- ja vauva-aikana. Muistin erään tunteen, jolle vasta nyt keksin nimen: arkaainen naisraivo.

Arkaainen naisraivo on turhautunut, silmittömän vihan tunne, joka ei pääse purkautumaan minnekään koska lasten takia täytyy pysytellä rauhallisena ja hoitaa homma kotiin. Tunne yhdistettynä fyysiseen väsymykseen ja unenpuutteeseen on suurin syy synnytyksen jälkeiseen masennukseen, pikkulapsiperheiden avioeroihin, aviopuolisoiden väliseen katkeruuteen, marttyyriasenteisiin ja sanotaan nyt saman tien että kaikkeen muuhunkin scheisseen, mitä keskivertokotiäidin täytyy sitten käsitellä parisuhdeterapiassa vastahakoisen aviopuolison kanssa.

Arkaainen naisraivo on tunne, joka syntyy, kun

1. ihminen on tullut äidiksi eli joutunut antamaan itsensä sisuskaluja myöten täysin ehdoitta toisen ihmisen käyttöön määrittelemättömäksi ajaksi, yleensä vähintään pariksi vuodeksi (raskaus mukaanlukien)

2. ihminen on joutunut sen vuoksi lopettamaan oman persoonansa mukaisen elämän määrittelemättömäksi ajaksi (entisajan nainen koko avioliiton ajaksi, nykyajan nainen vähintään pariksi vuodeksi, useampien lasten kanssa useammaksi)

3. samaan aikaan av(i)omies kokee elävänsä elämänsä parasta aikaa toteuttaen itseään oman persoonansa mukaisessa työssä/harrastuksessa ja nauttien illat perheen lämmöstä turvalliselta katseluetäisyydeltä.

Jos kaikki nämä kolme kohtaa toteutuvat, on tuloksena arkaainen raivo, joka purkamattomana johtaa uupumukseen, katkeruuteen, marttyyriuteen yms. fiilareihin, jotka eivät välttämättä ole omiaan parantamaan tunnelmaa perheen yhteisessä illallispöydässä. Kaikkien äitien kohdalla kolme kohtaa eivät toteudu, ja he saattavat säästyä tältä pelottavalta olotilalta. Raivo ei siis synny naisessa, joka kokee elävänsä oman persoonansa mukaista elämää totaalisen antautuneena lapsille. (Siis jos näitä ihmisiä on oikeasti olemassa? Ai niin, on yksi: Vanessa Kurri! No, meidän muiden täytyy sitten vain selviytyä jotenkin.) Raivo ei aktivoidu myöskään, jos kohdat 1. ja 2. toteutuvat – mutta naisen puoliso uhraa myös puolet elämästään antautuakseen lapselle, vaikkapa tasapuolisen hoitovapaajakson verran. (Tai vaihtoehtoisesti työskentelee vuorokaudet ympäri suolakaivoksessa, jonka olosuhteita ei mitenkään voi kadehtia.)

Joissakin tapauksissa saattaa kuitenkin olla, että jo pelkästään kohdan 1. täyttyminen riittää laukaisemaan raivon: etuliite arkaainen viittaa siihen, että tunnetila aktivoituu meille välittyneiden muistojen ja hiljaisen tiedon, ei välttämättä oman elämäntilanteen vuoksi. Kohtaa 1. ei valitettavasti nainen voi mitenkään välttää lapsensaannissa, ja mikäli arkaainen, turhautunut, synkkä, epätoivoinen, karjahteleva raivo valtaa sinut täysin selittämättömästi eräänä yönä nukuttaessasi lasta sadannenkahdennenkymmenennen kerran tietäen, että samat kiukuttelut ja pissaiset lakanat ovat edessäsi vielä toiset parisataa kertaa, niin muista: se et ole sinä. Se on arkaainen naisraivo.

Oman empiirisen yhden naisen tutkimusaineistoni nojalla voin vakuuttaa, että se menee ohi viimeistään siinä lapsen ollessa 2,5 vuotias. Sitä odotellessa kannattaa pitää huolta siitä, että puolisosi tarjoaa sinulle paitsi tarpeeksi vapaa-aikaa myös paikan, jossa karjahdella turvallisesti.

Samasta aiheesta kirjoittaa hienosti runoilija Aila Meriluoto päiväkirjassaan 1950-luvulla:

Mutta selvimpänä nousee esiin vastuun ongelma. Kun kaikenlainen vastuu on äkkiä langennut minulle ja äläpäs rimpuile yhtään, ei se hyödytä. Jumaliste, se on uutta prinsessalle. Äitihän se vastasi kaikesta. Ja oltiin itse niin helvetin vapaita ja huolettomia. Kesti vuosia ennenkuin tajusin että minähän se tässä äiti olenkin. Enkä minä ole sitä vieläkään oppinut. Kätilöopiston synnytyshuoneessa nuori nainen huusi äitiä, äitiä. Huomaan tekeväni ihan samoin. Ennen kun oli suuressa hädässä, tarvitsi vain huutaa sitä sanaa ja heti heräsi omassa sängyssään. Nyt en enää herää. Nyt minä elän. 

– Aila Meriluoto: Vaarallista kokea (päiväkirjat vuosilta 1953-1975)

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Ajattelin tänään