Uutisia Alepasta
No nyt! Koko kesän jatkunut Alepan mieskomeus-hiljaisuus päättyi tänään rytinällä. Tai pitäisikö sanoa pörähdyksellä. Rekan pörähdyksellä.
Kaikki alkoi aivan tavanomaisesti. Oli kaunis päivä, olimme päässeet pihalle suuremmitta kommelluksitta ja työntelin rattaitani leikkipuistosta koti kotia. Päätin siinä sitten ohimennen käydä tarkistamassa, olisiko Alepan pakastepizzavalikoim… siis tarkoitan vihannesvalikoimaan saapunut uutuuksia. Salasuhde Kassaherraan (niin salainen, ettei hän itsekään tiennyt siitä) on jo taaksejäänyttä elämää, joten odotukseni kauppareissun viihdearvosta eivät olleet korkealla.
Mutta astuessani kauppaan henkeni salpautui. (En kyllä tiedä salpautuiko, mutta mielestäni ilmaisu sopii tällaisiin korkean taidearvon omaavaan kertomukseen. Joka tapauksessa olin hämmästynyt.) Kurkkuhyllyn edessä patsasteli – ei suinkaan Kassaherra – vaan kassaherran up-greidattu versio! Pasmani menivät hetkeksi täysin sekaisin, sillä en ollut varma, oliko kyseessä sama vanha Kassaherra, joka oli vain viettänyt koko kesän salilla ja rannalla, korjauttanut hampaansa ja riisunut Alepa-univormunsa. Niinpä ryysäsin rattaineni mahdollisimman nopeasti turvalliselle pakasteallasalueelle, ja jäin kyräilemään tilannetta kauempaa.
Mies hääräili laatikoita kantaen siellä sun täällä. Selvästi avuliaisuutta ja mummojenauttelukykyä havaittavissa. Sama sänkikalju, sama virne – mutta ei, kyseessä ei ollut sama herra, vaan aivan uuden uutukainen komistus näillä kulmilla. Ei Alepa-asua – niinpä päättelin nokkelasti, että kyseessä oli ulos parkkeeratun tavarantoimitusrekan kuljettaja. Toisaalta saattoi tietysti myös olla, että traagisesti kadonnut Kassaherra oli lähettänyt kauan kadoksissa olleen kaksoisveljensä kauppaan ja että hänellä olisi minulle salainen viesti. Olihan mies selvästi katsonut minua merkitsevästi astuessani sisään. (Todennäköisemmin tosin Kassaherra oli jättänyt veljelleen salaisen viestin, suunnilleen tällaisen: ”voisitko viedä nämä kamat puolestani Alepaan, mutta HUOM! varo kiimaista blondia kotirouvaa, joka kuolaa univormullesi.”) Lopulta tulin siihen tulokseen, että kohtalo oli vain tipauttanut hänet tielleni rekkamiesten taivaasta. Tarkemmin sanottuna, rekkamiehiä ihannoivien kotirouvien taivaasta. Kutsukaamme siis häntä tästä lähtien nimellä Rekkamies.
Sain ostokset kaavittua kasaan ja suuntasin kohti kassaa. Kumarruin silittämään lapsukaisen poskea selittäen ystävällisesti mutta lujasti, että ei, tänään ei ole pillimehupäivä, ei myöskään muumipatukkapäivä. Ja kun nostin katseeni – siinä hän taas oli, yhtäkkiä edessäni koko komeudessaan. Sekunti venyi, kun heilautin hiukseni kasvoiltani (wuuush…), hän katsoi suoraan silmiini (tsädäm…), hymyilimme toisillemme… ja sitten hän sanoi ”tsori” ja tunki ohitsemme kohti takaovea hypätäkseen rekkansa ohjaamoon, jatkaakseen matkaa kohti uusia lähiöalepoita.
Ryntäsin kassalle ruokavälituntia pitävien teinien ohi, sitten ulos ovesta ja kadulle. Täydellinen ajoitus! Kaupan takapihalle vievä puomi nousi juuri, kun olin rattaineni sen kohdalla. Kappas vain, rekkahan se siinä. Ja kyllä vain, Rekkamies heilautti ystävällisesti kättään päästääkseen meidät edeltään. Kipi kipi, vilkuti vilkuti, wuush, wuush, kävivät kotirouvan jalat, kädet ja hiukset (onneksi olin föönannut ne juuri tänä aamuna). Ja sitten kohtaamisemme oli ohi, rekan pörähdyksen saattelemana.
Ohi tältä päivältä. Arvatkaapa vain, merkitsinkö tavarantoimitusrekan käyntiajan jääkaapinoven kalenteriin? No todellakin. Eläköön Alepa!