Vietimme lapsukaisen kanssa kerrankin oikein kunnon kesäidylliä puun alla pihamaalla. Oli eväsleivät, mehupullot ja kaikki muutkin kunnon retkellä tarvittavat härpäkkeet, iltapäivän aurinko paistoi ja olo oli auvoisa. Vaan ei kauaa. Yhtäkkiä taivaalle alkoi kerääntyä pahaenteisiä pilviä. Ei toki yllämme kaartuvalle sinitaivaalle, vaan pahaa aavistelevan, vetelysmäisen psyykeni taivaalle. Näin nimittäin silmäkulmastani jotain uhkaavaa: taloyhtiön puuhanaisen.

Rauhoittelin itseäni (ehkä hänkin oli vain tullut nauttimaan kesäsäästä?) enkä vielä reagoinut millään tavalla. Tämä osoittautui kohtalokkaaksi virheliikkeeksi, jota jouduin katumaan syvästi jälkeenpäin. Varsin pian nimittäin pihamaalle ilmestyi taloyhtiön puuhanainen nro 2 – työntäen edellään kottikärryllistä haravia. Samaan aikaan näin, miten naapurin mies livahti rapusta pihalle aurinkolaseissa ja nahkatakin kaulukset pystyssä häviten saman tien kulman taa. Siinä samassa tajusin, mihin nalkkiin olin joutunut: talkoot!

Miten ihmeessä olin saattanut unohtaa niin tärkeän päivämäärän? Päivän, jona jokainen itsesuojeluvaistolla (ja etanan moraalilla) varustettu taloyhtiön asukas huomaa kalenterinsa olevan täynnä ”erittäin tärkeitä tapaamisia” tai vaihtoehtoisesti piilottelee valot sammutettuina asunnossaan. Samassa tajusin myös, että mieheni ei ollut unohtanut – hän oli turvallisesti iltavuorossa. Kappas vaan!

Tiesin, että pako oli jo myöhäistä. Mattoteline ja pari pensasta eivät riittäisi näkösuojaksi, sillä meidän ja kotiovemme välillä oli paljon tasaista pihamaata. Puuhanaisilla ei olisi vaikeuksia pyydystää hitaasti pentunsa kanssa liikkuvaa naarasta avoimessa maastossa. Katsoin parhaimmaksi antautua suosiolla. Turvautuisin käänteiseen psykologiaan: yli-innokkuuteen. Taktiikkana siis tehdä selväksi, että minä en ainakaan ole sellainen etanan moraalilla varustettu sluibailija, jota täytyisi erityisesti pitää silmällä. Tämän intoa puhkuvan työläisnaisen ja -lapsen voisi huoletta jättää itsekseen hääräilemään. Esimerkiksi vaikka tuonne takimmaisiin, aivan meidän rappumme oven vierellä oleviin puskiin.

”Jaahas, terve vaan! Täällähän on jo kivasti porukkaa! Mitäs me voitais tehdä?” avasin pelin. ”Mitäs te haluaisitte tehdä”, kysyi puuhanainen. Näin osan naapureista painuvan juuri kohti autotallia, jossa roskalavalle raahaamista odotti ilmeisesti jonkun raskaista esineistä pitäneen hamsterivanhuksen kuolinpesä. ”Öö, no mieluummin jotain kevyttä” mutisin. Päädyimme keräämään risuja. Tai no, ”risuja”. Jonkun mielestä kolmemetrisistä, juuri sahatuista männyn- ja pihlajanoksista koostuva tietön pusikko on ilmeisesti ”risukasa”. Minusta se on häijy pila kaksivuotiaalle työläislapselle, joka odottaa innolla pääsevänsä olemaan avuksi.

Lapsi kuitenkin tarttui työhön ennakkoluulottomasti. Kun näin menninkäistä pienemmän haituvatukkaisen natiaisen kantavan parimetristä pihlajanoksaa suorilla käsivarsilla päänsä päällä (oikeasti! Tämä ei ole liioittelua, vaan hyvin naamioitua omalapsikehua), en oikein kehdannut olla itsekin tarttumatta toimeen. Siinä sitä sitten raahattiin raapivaa karahkaa toisensa perään siirtolavalle. Päivän asukokonaisuus, lantiofarkut ja hihaton toppi, olivat tietenkin nappivalinta tähän hommaan.

Olin juuri raahaamassa sellaista about seitsenmetristä männynrunkoa, joka jostain syystä oli ehdottoman tarpeellista kaataa talkoiden yhteydessä, kun huomasin kaksivuotiaani jököttävän puskissa oudosti jalat harallaan. Taivaalle kiitos! Pissat housussa! Lienenkö koskaan ollut niin iloinen kuullessani tuon iloisen lirinän – kannatti todella lykätä pottakasvatusta! Arvasinhan, että joku kohtalon sormi ja ylempi johdatus siinäkin asiassa oli.

Niinpä sitten siirryimme näyttävästi pihan poikki, lapsi tönkösti jalat harallaan taapertaen. Ei varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, että tässä oli nyt force majeur -tapaus kysymyksessä, mutta varmuuden vuoksi päivittelin vielä asiaa naapurin rouvalle (niin niin, tietäähän nuo lapset, sitä se on kun niin innostuu tällaisista mukavista talkoista). Sitten siirryimme pikaiseen tahtiin rappukäytävään – jouduin kantamaan huutavaa lasta loppumatkan, sillä housut olivat paha kyllä jo kuivahtaneet sen verran, että hän olisi halunnut jatkaa hommia.

Huh! Sillä siitä selvittiin. Vai selvittiinkö? Ei sentään! Aaargh! Olin unohtanut eväspussin nokkamukeineen pihan penkille.

Tirkistelin verhojen raosta tilannetta. Pahalta näytti. Nokkamuki oli saarrettu innokkaiden talkoolaisten ja värväysporukan keskelle. Se näytti kuitenkin toistaiseksi vahingoittumattomalta, joten hetken kyräiltyäni päätin lykätä pelastustoimenpiteitä ja iskeä vasta yön pimeydessä. Tarkemmin sanottuna, mieheni saisi iltavuorosta palatessaan toimia pelastuspartiona. Ja jos silloin vielä puskista pompahtaisi taloyhtiön puuhanainen hänen niskaansa, se olisi mokomalle etanan moraalilla varustetulle vätystelijälle aivan oikein!