Kotikokki iskee jälleen

Ah keittiö, tuo suvereeni valtakuntani. Kuinka usein olenkaan häärännyt siellä tarmokkaan punaposkisena emäntänä, taikonut käsieni kautta pöytään niin höyryävät Jalostajan hernekeitot kuin hienostuneesti ketsupilla maustetut spagetitkin. Ja kuinka usein olenkaan unelmoinut siitä, miten kotirouvanpäiväni sujuisivat leppoisasti lieden lämmössä lapsen kanssa touhuillen, yhdessä salottisipuleita kuorien ja keittotaidon alkeita sukupolvelta toiselle siirtäen…

Mutta myönnettäköön, että koska minulla ei ole keittotaitoja, joiden alkeita siirtää seuraavalle sukupolvelle, on todellisuus osoittautunut jossain määrin erilaiseksi. Itse asiassa olen käyttänyt keittiötä enimmäkseen piilotteluun ja lapsen pakoiluun teeskennellen kotitöiden tekemistä (äiti ei just nyt voi lukea Kaapo Kukko -kirjaa kahdeksatta kertaa, kun äidin täytyy järjestää teepussit). Ikävä kyllä lapseni on oppinut huomaamaan haukkana, milloin lopetan todellisten kotitöiden tekemisen ja yritän esim. lukea lehteä – naps vain, ja sitä ollaan taas Kaapo Kukon kanssa kiinni nilkassani. Nyt olen siis luovuttanut, ja päättänyt valjastaa keittiön sen alkuperäisen tarkoituksen mukaiseen käyttöön. Alan harrastaa kokkausta. Ja ihan ensimmäiseksi aion ottaa askeleen aivan uudelle tasolle: fuusiokeittiöön.

Niille, joille fuusiokeittiön käsite on jäänyt oudoksi, kerrottakoon, että kyse on yllättävistä yhdistelmistä. Siis siitä, että esimerkiksi suomalainen keittiö (perunamuusi) fuusioituu japanilaisen keittiön (sushi) kanssa, jolloin syntyy perunamuusitäytteisiä sushirullia. Tai jotain yhtä herkullista, esim. merilevämuussia. Toinen vaihtoehto on yhdistellä valmistusmenetelmiä, esim. valmistaa ranskanperunoita savustuspöntössä. Oma versioni on yhdistää äärimmäisen epäkelpo eines äärimmäisen kotitekoiseen vanhanajan luomuruokaan. Näin saavutamme kompromissin, joka vastaa laadultaan normikouluruokaa (minulle varteenotettava tavoite) ja jonka onnistumisprosentti ei eines-osuuden ansiosta koskaan tipahda alle 50:n.

Parasta tässä on se, että suurin osa vanhanajan luomuruoasta kasvaa ikkunallani, joskin hieman homevaurioisena (ks. viimeistä edellinen postaus). Eines-osuuden kävin hakemassa Alepasta: neljätoista Dr Öetker -pizzaa ja lisäksi joitakin vanhanajan ruoka-aineksia, kuten luomumunia. Huomaatte, että kehittyneellä  kotirouvan vaistollani osaan jo varautua viikon ruokatarpeisiin etukäteen. Sitten vain kokkaamaan!

Kotirouvan fuusiokeittiöresepti nro 1: pizza vegetale alla insalata verde e huevo

Ainekset (kolmelle):

– 4 munaa

– salaattia tms. kasvillisuutta jota jokaiselta kunnon emännältä löytyy ikkunalaudalta, esim. basilikaa

– 2 kpl Dr. Öetkerin pizza vegetale -pakastepizzaa (laihduttaja voi jättää tämän aineksen halutessaan pois.)

Valmistus: Kuumenna uuni 225:n asteeseen. Avaa pizzapaketti ja poista pizza muovikääreestä. Valmistele toinen pizza samalla menetelmällä. Aseta ensimmäinen pizza kuumaan uuniin keskitasolle. Mikäli olet kärsimätön, voit myös asettaa toisen pizzan alemmalle tasolle ja nostaa toisen ylimmälle tasolle, jolloin tarjoilet toisen pizzan karrelle palaneena känttynä ja toisen lötkönä raakileena. Valmista sitten kananmuna: riko neljä munaa teflonpannulle ja liikuttele niitä lakkaamatta, jolloin saat kokkelimaista sörsseliä. Mikäli epäilet taitojesi riittävän, voit myös yrittää paistaa munat öljyssä ja raapia sitten pannuun kiinni jäänyttä kananmunaa irti seuraavan vartin. Valmista salaatti: etsi sienikasvustojen ja homeitiöiden seasta jotain syötäväksi kelpaavan näköistä. Huuhtele löytösi, mikäli olet harrastanut samassa huoneessa saastuttavia aktiviteetteja kuten hyönteismyrkytystä (mutta kuka hullu nyt sellaista tekisi! Ai niin.) Kun pizzat ovat valmiit, yhdistä ainekset kerroksittain: pohjalle pizza, sitten kokkelimainen sörsseli, ja lopuksi vihersalaatti. Voila!

Urakan jälkeen olin väsynyt mutta onnellinen. Katoin pöytään mitä parhaimmat porsliiniastiat ja kaadoin jääveden valmiiksi laseihin.

”Ai, taas pizzaa”, oli aviomieheni kiitos.

”Miten niin taas”, ällistyin.

”No justhan me eilen syötiin pizzaa.”

”Eilinen oli pizzataxin pizzaa. Se on tuoretuote”, selitin herttaisesti. ”Itse asiassa tämäkin on maalaismaisen rustiikkikeittiön tuoretuote. Siinä on päällä luomumuna. Ja basilika.” (Valitettavasti jouduin käyttämään basilikanlehden kohdalla yksikkömuotoa, sillä lapsi oli jossain välissä käynyt napsimassa suurimman osan kasvattamistani salaateista sun muista yrteistä suuhunsa. En torunut häntä, sillä saattaa olla että hän näin toimimalla vältti täpärästi taloudessamme vaanivan keripukkivaaran.)

Aviomies tyytyi kohtaloonsa.

”Mä sulle luomumunat näytän…” hän mutisi alkaessaan veistää omaa palastaan rapsakasta lätystä. Otin sen lupauksena.

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä

Shokki kotipihalla

Vietimme lapsukaisen kanssa kerrankin oikein kunnon kesäidylliä puun alla pihamaalla. Oli eväsleivät, mehupullot ja kaikki muutkin kunnon retkellä tarvittavat härpäkkeet, iltapäivän aurinko paistoi ja olo oli auvoisa. Vaan ei kauaa. Yhtäkkiä taivaalle alkoi kerääntyä pahaenteisiä pilviä. Ei toki yllämme kaartuvalle sinitaivaalle, vaan pahaa aavistelevan, vetelysmäisen psyykeni taivaalle. Näin nimittäin silmäkulmastani jotain uhkaavaa: taloyhtiön puuhanaisen.

Rauhoittelin itseäni (ehkä hänkin oli vain tullut nauttimaan kesäsäästä?) enkä vielä reagoinut millään tavalla. Tämä osoittautui kohtalokkaaksi virheliikkeeksi, jota jouduin katumaan syvästi jälkeenpäin. Varsin pian nimittäin pihamaalle ilmestyi taloyhtiön puuhanainen nro 2 – työntäen edellään kottikärryllistä haravia. Samaan aikaan näin, miten naapurin mies livahti rapusta pihalle aurinkolaseissa ja nahkatakin kaulukset pystyssä häviten saman tien kulman taa. Siinä samassa tajusin, mihin nalkkiin olin joutunut: talkoot!

Miten ihmeessä olin saattanut unohtaa niin tärkeän päivämäärän? Päivän, jona jokainen itsesuojeluvaistolla (ja etanan moraalilla) varustettu taloyhtiön asukas huomaa kalenterinsa olevan täynnä ”erittäin tärkeitä tapaamisia” tai vaihtoehtoisesti piilottelee valot sammutettuina asunnossaan. Samassa tajusin myös, että mieheni ei ollut unohtanut – hän oli turvallisesti iltavuorossa. Kappas vaan!

Tiesin, että pako oli jo myöhäistä. Mattoteline ja pari pensasta eivät riittäisi näkösuojaksi, sillä meidän ja kotiovemme välillä oli paljon tasaista pihamaata. Puuhanaisilla ei olisi vaikeuksia pyydystää hitaasti pentunsa kanssa liikkuvaa naarasta avoimessa maastossa. Katsoin parhaimmaksi antautua suosiolla. Turvautuisin käänteiseen psykologiaan: yli-innokkuuteen. Taktiikkana siis tehdä selväksi, että minä en ainakaan ole sellainen etanan moraalilla varustettu sluibailija, jota täytyisi erityisesti pitää silmällä. Tämän intoa puhkuvan työläisnaisen ja -lapsen voisi huoletta jättää itsekseen hääräilemään. Esimerkiksi vaikka tuonne takimmaisiin, aivan meidän rappumme oven vierellä oleviin puskiin.

”Jaahas, terve vaan! Täällähän on jo kivasti porukkaa! Mitäs me voitais tehdä?” avasin pelin. ”Mitäs te haluaisitte tehdä”, kysyi puuhanainen. Näin osan naapureista painuvan juuri kohti autotallia, jossa roskalavalle raahaamista odotti ilmeisesti jonkun raskaista esineistä pitäneen hamsterivanhuksen kuolinpesä. ”Öö, no mieluummin jotain kevyttä” mutisin. Päädyimme keräämään risuja. Tai no, ”risuja”. Jonkun mielestä kolmemetrisistä, juuri sahatuista männyn- ja pihlajanoksista koostuva tietön pusikko on ilmeisesti ”risukasa”. Minusta se on häijy pila kaksivuotiaalle työläislapselle, joka odottaa innolla pääsevänsä olemaan avuksi.

Lapsi kuitenkin tarttui työhön ennakkoluulottomasti. Kun näin menninkäistä pienemmän haituvatukkaisen natiaisen kantavan parimetristä pihlajanoksaa suorilla käsivarsilla päänsä päällä (oikeasti! Tämä ei ole liioittelua, vaan hyvin naamioitua omalapsikehua), en oikein kehdannut olla itsekin tarttumatta toimeen. Siinä sitä sitten raahattiin raapivaa karahkaa toisensa perään siirtolavalle. Päivän asukokonaisuus, lantiofarkut ja hihaton toppi, olivat tietenkin nappivalinta tähän hommaan.

Olin juuri raahaamassa sellaista about seitsenmetristä männynrunkoa, joka jostain syystä oli ehdottoman tarpeellista kaataa talkoiden yhteydessä, kun huomasin kaksivuotiaani jököttävän puskissa oudosti jalat harallaan. Taivaalle kiitos! Pissat housussa! Lienenkö koskaan ollut niin iloinen kuullessani tuon iloisen lirinän – kannatti todella lykätä pottakasvatusta! Arvasinhan, että joku kohtalon sormi ja ylempi johdatus siinäkin asiassa oli.

Niinpä sitten siirryimme näyttävästi pihan poikki, lapsi tönkösti jalat harallaan taapertaen. Ei varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, että tässä oli nyt force majeur -tapaus kysymyksessä, mutta varmuuden vuoksi päivittelin vielä asiaa naapurin rouvalle (niin niin, tietäähän nuo lapset, sitä se on kun niin innostuu tällaisista mukavista talkoista). Sitten siirryimme pikaiseen tahtiin rappukäytävään – jouduin kantamaan huutavaa lasta loppumatkan, sillä housut olivat paha kyllä jo kuivahtaneet sen verran, että hän olisi halunnut jatkaa hommia.

Huh! Sillä siitä selvittiin. Vai selvittiinkö? Ei sentään! Aaargh! Olin unohtanut eväspussin nokkamukeineen pihan penkille.

Tirkistelin verhojen raosta tilannetta. Pahalta näytti. Nokkamuki oli saarrettu innokkaiden talkoolaisten ja värväysporukan keskelle. Se näytti kuitenkin toistaiseksi vahingoittumattomalta, joten hetken kyräiltyäni päätin lykätä pelastustoimenpiteitä ja iskeä vasta yön pimeydessä. Tarkemmin sanottuna, mieheni saisi iltavuorosta palatessaan toimia pelastuspartiona. Ja jos silloin vielä puskista pompahtaisi taloyhtiön puuhanainen hänen niskaansa, se olisi mokomalle etanan moraalilla varustetulle vätystelijälle aivan oikein!

Suhteet Sisustus Oma elämä