Olen päästänyt tilanteen Kassaherra-ihastuksen suhteen etenemään liian pitkälle (hammasongelmasta huolimatta). Jokainen Alepa-käynti vaatii nykyään tarkkaa reittisuunnittelua bermudan kolmioksi muodostuneessa pullonpalautusautomaatti – maitohylly – kassat triangelissa, ilmeiden ja eleiden vaivihkaista harjoittelua vihanneshyllyn peilin edessä sekä tietenkin valppautta ja nopeaa reagointia. Jokainen kauppareissu pitää sisällään dramaattisia tilanteita, sydänpysähdyksiä sekä häpeän tunteita (viimeisiä etenkin silloin kun en ole meikannut, eli joka päivä). Tosin myös satunnaisia ilon tunteita silloin, kun onnistun sanomaan Kassaherralle lähietäisyydeltä moi, näen hänen siniset silmänsä ja haistan hänen partavetensä tuoksun (vai onko se sittenkin vain Alepan työvaatteisiin tarttunut banaanijauheliha-tuoksusekoitus? Ken tietää.)

Epätoivoisessa yrityksessäni piilotella pakkomielteistä flirtti-ihastustani olen kehitellyt erilaisia strategioita. Esim. jotta kukaan ei huomaisi, että suhtaudun Kassaherraan jotenkin erilailla kuin muihin työntekijöihin, aloin moikkailla kaikkia Alepan työntekijöitä hymyillen kuin hangon keksi. Aloin tehdä äkkinäisiä täyskäännöksiä ja hypähdyksiä ihan muuten vaan, myös silloin kun Kassaherraa ei ollut mailla halmeilla. Pöyhin tukkaani kassalla ja katson kassaneitiä syvälle silmiin hieman liian pitkään S-etukottia ojentaessani. Kaiken kaikkiaan olen hyvää vauhtia saamassa kylähullun maineen Alepan asiakas- ja henkilökunnan keskuudessa. 

Pahinta oli tänään, sillä mukana oli paitsi lapsi, myös mies. (O-ou, kuulen teidän henkäisevän.) Kassaherra tietysti tuntee meidät molemmat ja on luultavasti osannut yhdistää palikat mielessään, ottaen huomioon, että käymme molemmat vuorollaan kaupassa saman lapsen kanssa. (Huomaatte, että oletan itsestään selvästi, että Kassaherra viettää päivänsä asiakkaiden perhesuhteita analysoiden. Kukapa ei.)

Tilannehan on siis se, että aviomieheni tietää pakkomielteestäni. Kenellepä muullekaan olisin asiasta avautunut: olenhan kotirouva jolla ei ole muita aikuiskontakteja kuin joka päivä kello viisi ovesta astuva aviomies. (”Hi honey, how was your day?” ”No, kävin tossa Alepassa ja… apuasielläonsiisniinmieletönkassaherramäenkestäsekysymultatänäänettälaitankopussiiinjamäolinihanettäiiiih…!!”)

No niin, siinä sitä sitten oltiin. Koko perheidylli kaupassa suunnittelemassa päivän parsakaalipastaa, kun näyttämölle varoittamatta astuu kilpaileva uros. (Siis eikö sillä ole ikinä vapaapäiviä?? Vaikuttaa vahvasti siltä, että Kassaherra vaanii henkilökuntatiloissa yötä päivää ihan vain osuakseen reitilleni joka kerta kun tarvitsen litran maitoa.) Hyydyn täysin ja hautaan pääni mahdollisimman syvälle parsakaalivuoreen. Aviomies virnuilee vieressä ja moikkaa Kassaherraa kuten normaali ihminen.

Seuraava näytös: olemme edenneet säilykehyllylle. Kassaherra kävelee takaamme henkilökunnan tiloihin. Aviomieheni tyrkkää minua ja nyökkää merkitsevästi kulmiaan kohotellen Kassaherraan päin (siis kuka tässä on lapsellinen, kysyn vaan!). ”Oliks se se?!” kysyn. ”Tuijottiks se mun pyllyä??” suhisen toiveikkaasti ja melko kuuluvasti. Samassa mieheni tyrkkää minua, sillä Kassaherra ei mennytkään henkilökuntatiloihin, vaan ainoastaan hyllyn toiselle puolelle ja ilmaantuu nyt esiin. ”Voi ei!” kiljahdan ja säntään hihitellen taloustarvikeosastolle aviomiehen vanavedessä. Kassaherra tarttuu puhelimeensa ja soittaa jonnekin, luultavasti ala-astetasolle jääneiden kolmekymppisten avohoito-osastolle imoittaakseen, että eräiltä on tainnut jäädä lääkkeet ottamatta.

Siis oikeasti. Kassaherra, jos luet tätä: olen pahoillani. Minun olisi varmaan jo aika mennä töihin.