Kotirouvalla on uusi harrastus. Annan pari vihjettä: se on nyt trendikästä. Se tekee onnelliseksi. Se on ainoa, mikä elämässä on tärkeää (eikä sekään ole niin tärkeää). Ja sen onnistunut harjoittaminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, huolellisuutta kastelun ynnä muun suhteen ja ties mitä kirvannyppimistaitoja, jotka kaikki tunnetusti ovat kotirouvan erikoisalaa (not). Niinpä niin, totta se on. Siellä missä vielä pari vuotta sitten olisi kituuttanut korkeintaan epätoivoinen yritys kiertää maan ahdasmielistä päihdepolitiikkaa, rehottaa piakkoin kunnon vanhanaikainen persiljapuska.
Paitsi että vallitseva zeitgeist suorastaan vaatii oman pikku kaupunkiviljelmän perustamista, oli minulla muitakin syitä tähän toiveikkaaseen yritykseen saada ikkunalaudat kukertamaan. Ykkösenä ehkä se, että joka kevät minut valtaa vastustamaton luulotauti, jonka vallassa kuvittelen näkeväni molemmissa käsissäni vihreät peukalot. Harhan vallassa roudaan sitten parvekkeellemme useampia pelargonioita sun muita samettiruusuja, jotka onnistun juhannukseen mennessä käristämään parvekkeen auringossa kauniin rapean ruskeiksi. Hyötypuutarhan tarkoitus onkin toimia motivaattorina: toiveena on, että muistan kastella kasveja vielä ensimmäisen kahden päivän jälkeenkin, jos muuten on uhkana että ruoka lähtee suusta.
Skippaamalla jokakesäisen pelargonianpaistoepisodin pyrin tietenkin myös puhdistamaan parvekkeemme maineen naapurustomme häpeäpilkkuna, joka laskee alueen jälleenmyyntiarvoa. Tänä kesänä ohikulkijat eivät taloamme ohittaessaan ajattele ”oi, onpas sievä talo ja niin mukavannäköisiä pelargonioita, tuolla asuu varmaan mukavia ihmisiä – paitsi HERRANJESTAS MIKÄ RYTEIKKÖ tuolla yhdellä parvekkeella, äkkiä ohi ennenkuin joku suohirviö hyökkää sieltä syömään meidän lapsen!” Sen sijaan he ajattelevat ”Jaahas, tuolle yhdelle parvekkeelle on näköjään joku oikein ponteva ja kunniallinen perheenäiti laittanut ihanannäköisen hyötypuutarhan, oi kuinka viehättävää”, samalla kun vilkutan ohikulkijoille punaposkisena kitkentätyöni lomasta.
Tietenkin tällaista hieman pienituloisempaa kansanosaa viljely houkuttaa myös siksi, että sieltä saa ilmaista ruokaa. Siis, ilmaista sen jälkeen kun on ensin hommannut siemenet, mullat, ruukut, laatikot, lannoiteet ynnä muut tykötarpeet (esim. sumutinpullon), jotka kuulemma löytyvät joka kodista (ei meiltä). Että, ei siitä sen enempää.
Niin, ne lannoitteet. Tästä pääsemmekin kätevää aasinsiltaa pitkin toiseen meneillään olevaan kasvatustehtävääni, siis lapsen kasvatukseen. Tarkemmin sanottuna sisäsiisteyskasvatukseen. Olen tutustunut jälleen uuteen viehättävään vanhemmuustermiin, nimittäin ”pottailuun”. Meillä on nyt ”pottailtu” pari päivää. Luulin, että ”pottailimme” jo aiemmin, sillä meillä oli potta ja olin sanonut lapselle selvällä suomen kielellä, että tonne sitten. You know. No, potta seisoi vessan nurkassa ja ajattelin, että kyllä se lapsi sitä alkaa käyttää sitten kun on valmis, viimeistään nyt varmaan kouluikään mennessä. Sitten kuitenkin heräsin huomaamaan, että ympärillä kaikki parivuotiaat eivät enää käyttäneet vaippoja. Kotirouvan laiskuusgeeni valpastui (! Ei vaippapyykkiä!) ja halusi tietää, miten se tehdään. No, ”pottailemalla”.
”Pottailu” tarkoittaa sitä, että otat lapselta vaipat pois ja toivot, että se ei heti liruta parhaille sohvillesi. Tuot potan asunnon paraatipaikalle (jotta lapsi suostuu istumaan siinä pitkiä aikoja – toinen vaihtoehto on sitoa lapsi kiinni pottaan ja liimata potta vessan lattiaan). Sitten istut itse potan edessä laskemassa helmiä, lukemassa kirjoja tai kokoamassa palapelejä niin kauan että lirahtaa. Meillä on tähän mennessä lirahtanut poikkeuksetta n. vartti sen jälkeen kun olen luovuttanut. Siis: ei vaippapyykkiä, sen sijaan ekspotentiaalisesti muuta pyykkiä. Ylpeänä voin kuitenkin todeta, että ns. kakkoshädät onnistuvat jo suoraan pottaan! Ja tästä pääsemmekin taas alkuperäiseen aiheeseeni.
Taimitarhalla siemeniä ostellessani kauppias mainitsi ohimennen, että näitähän kannattaa sitten kesällä lannoittaa. Aivoissani löi hetken tyhjää, kun kanat juoksentelivat siellä ympäriinsä. Apua, vesi ja valoko eivät riitäkään – mistä minä tähän hätään kanankakat polkaisen? Kauppiaan rauhalliset sanat kastelu- ja luomulannoitteista saivat onneksi paniikinomaiset kanatarhanperustamismietteeni katkeamaan, mutta pieni ajatus mielen pohjalle jäi silti itämään. Se palasi illalla, kun tuijotin lapseni aikaansaamaa pikku tuotosta potan pohjalla. Mitä mieltä olette, arvon lukijat – olisiko se aivan liian ällöttävää? Jos sen kuivattaisi ensin auringossa, niin että sen olomuoto muuttuisi viattoman turvemaiseksi? Mikä olisi sopivampaa – minä ruokin lastani, lapsi ruokkii salaattiani, jonka minä taas syön… Leijonaemon päässäni alkaa jo pauhata mahtipontinen elämänylistys a la Elton John: It’s a ciiiircle of life…!
