Kevät on uudestisyntymisen aikaa. Sen kunniaksi ajattelinkin ilahduttaa teitä kirjoittamalla vähän synnytyksestä! Tähän mennessä olen tässä blogissa käyttänyt synnytyksestä puhumiseen yhden sanan (argh). Se on kieltämättä aika tyhjentävä.
Ihan alkuun toteamus, että tämän jutun kirjoittajalla on ilmeisesti matala kipukynnys. Eli toisinpäin sanottuna, erittäin herkkä tuntoaisti. Jostain syystä tätä ominaisuutta ei yhteiskunnassamme juurikaan arvosteta, vaikka toisaalta tarkka näkö ja herkkä kuulo sekä viininmaistajatasoinen haju- ja makuaisti ovat erittäin haluttavia ominaisuuksia. Tuntoaistiltaan herkkää ihmistä kuvataan useimmiten sanalla ”nynny”. Tämä ei ole erityisen hyvä ominaisuus synnyttäessä, jolloin korkeankin kipukynnyksen tyypit yleensä karjuvat tuntikausia ilmiliekeissä samalla kun kolmikiloinen lihakimpale tunkeutuu alunperin nuppineulanpänkokoisen kohdunsuun läpi ja repii lopuksi sukuelimet.
Ylpeänä voin kuitenkin todeta, että reilussa kahdessa vuodessa olen jo lähes päässyt yli ”normaalin ja hyvinmenneen” raskauteni ja synnytykseni aiheuttamasta traumasta ja sitä seuranneesta ihmisyyden identiteettikriisistä. Tämä on mielestäni loistavaa toimintaa, sillä aluksi olin varma, että niistä ylipääsyyn ei riitä elämä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää: tässä aion keskittyä hieman teknisempiin yksityiskohtiin.
Täälläkin on palstoilla ollut kaikenlaista puhetta siitä, että olisi kiva synnyttää ”luonnonmukaisesti”. Tällä tarkoitetaan lääkkeetöntä synnytystä. Luonnonmukaisuudesta tuollainen synnytys on omasta mielestäni melko kaukana, sillä käsittääkseni ihmisen kaikkein luontaisin tarve kipua kohdatessaan on yrittää lievittää sitä kaikin mahdollisin keinoin. (”Synnytys on luonnollinen tapahtuma” – no niin on kuolemakin. Ihmisen tehtävä lienee kuitenkin tuoda näihin elon ääripäihin jonkinnäköinen inhimillinen ulottuvuus lievittämällä säälimättömän luonnon tuottamaa kärsimystä.) Itsekin silti ajattelin synnyttämään ryhtyessäni, että olisihan se hienoa, jos kestäisin mahdollisimman pitkälle ilman epiduraalia. Miksi se olisi ollut hienoa, on hyvä kysymys. Minulla ei ollut huolta lääkkeen vaikutuksista vauvaan – tiesin kyllä, että puudute oli turvallinen ja jos jokin menisi vikaan, apu olisi lähellä. Enkä muutenkaan ajatellut lääkitseväni tulevaisuudessa vauvaani pelkällä yrttiteellä.
Perinteisyyskään ei voinut olla syy lääkkeettömien konstien ihannoimiseen, sillä lääkeaineita synnytyksissä on käytetty aina, oli kyse sitten puuduttavista kasveista (joita muuten erään mielenkiintoisen luontodokumentin mukaan käyttävät myös norsut, siroja pikku norsuvauvojaan maailmaan putkauttaessaan) tai perinteisten saunasynnytysten tukevasta humalasta (joka ei nykyaikana kuitenkaan liene ainakaan sairaalaolosuhteissa sallittua). Viimeistään kristinuskon myötä meiltä kuitenkin hävisivät ne taidot, joita perinteiseen synnytykseen tarvitaan. Kirkkoisät eliminoivat tehokkaasti kaikki vanhojen vaimojen taikayrtit ynnä muut transsiinvaivuttamiskeinot, koska eihän se heidän ahteriaan paljon poltellut. Tilalle tuli ns. kärsimyssynnytys, joka perustui Raamatun sanaan siitä, että Eevahan sitä syntiä teki ja siksi ”kivulla pitää sinun synnyttämän”. Tämä on lähinnä sitä synnytystapaa, jota nykyisin markkinoidaan lempeästi ”luomuna”
”Luonnonmukaisen” synnytyksen ihannointi on nykyisen, hieman kokeneemman Kotirouvan näkökulmasta muutenkin absurdi. ”Nainen on luotu synnyttämään, ei siihen mitään lääkkeitä tarvita”. No, mies on luotu pyydystämään ruokansa paljain käsin, mutta aika vähänpä tuolla nykyaikana näkyy äijiä tekemässä kieppejä puiden oksilla oravia metsästäessään. Toki siinä vaiheessa kun mieheni raahaa minulle ruuaksi omin käsin taistelussa voittamansa sapelihammastiikerin, synnytän hänelle ilolla lapsen ilman sen kummempia nykyaikaisia kivunlievityksiä!
Suunnilleen yhtä helppoa kuin voittaa villipeto kaksintaistelussa, on isopäisen nykyihmisen lievittää synnytyskipua ilman lääkkeitä. Järkyttävän kivun pitkitys taas ei liene kenenkään etujen mukaista (paitsi ehkä mainittujen menneisyyden kirkkoisien, sekä marttyyriksi pyrkivien äitikokelaiden). Ei äidin, mutta ei myöskään hirveässä stressihormonimysŕskyssä syntyvän vauvan, johon paljon kärsineen äidin voi olla vaikea suhtautua iloisena asiana. Eikä miehen, ainakaan jos vaimo käyttää koko vauva-ajan synnytyksestä toipumiseen ja purkaa katkeruutensa hänet pahaa-aavistamatta siittäneeseen siippaan. Tästä huolimatta käsittämätöntä kipua pidetään synnytyksessä täysin normaalina tilana, jolle kaiken nähneet kätilöt eivät aina pahemmin jaksa korvaansa lotkauttaa. (Omaan mieleeni on elävästi jäänyt miespuolinen anestesialääkäri, joka pitkän, piinallisen odottelun jälkeen lompsi vihdoin haukotellen saliin, tokaisi kauttaaltaan tärisevälle, ulisevalle synnyttäjälle ”pidä nyt ne jalat paikoillaan”, tökkäisi piikin ja suunnilleen sylkäisi pitkästyneenä lattialle. Että olisi tässä parempaakin tekemistä ollut.)
Ehkä oma ”mahdollisimman vähän puudutusta” -asenteeseeni kumpusi jostain egoistisesta, extreme-duudsonmaisesta halusta ”kokeilla omia rajojani”. (No, eipä kukaan kertonut, että tositilanteessa ne rajat tulevat ja menevät, jäljelle jää vain silmitön pakko selviytyä, ihan sama miten.) Saattaa kuitenkin myös olla, että asenteeseeni vaikutti se, että lähisairaalassamme oli kaksi eri synnytysosastoa. Toisessa suosittiin ”vaihtoehtoisia” synnytysmenetelmiä. Siellä oli viihtyisä kahvihuone ja nätit verhot, pelkkiä perhehuoneita ja synnytyssalissa keinutuoli ja uima-allas. Sen nimi oli ”Haikaranpesä”. Toisen synnytysosaston nimi oli joku B14, huoneissa kolme äitiä vieretysten ja käytävällä kahviautomaatti. Siellä ei pihtailtu puudutteissa. Näin meitä siis ”kannustettiin lempeästi” käyttämään lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä (jostain minulle edelleen hämärän peitossa olevasta syystä, käsittääkseni kun henkilökunnassa ei ollut muinaisuuden kirkkoisiä).
Synnytysvalmennukseen kutsuttiin puhumaan nainen, joka oli synnyttänyt kylvyssä. Kukaan ei vain kertonut meille ensisynnyttäjille, että synnytyskipu voi olla niin järjettömän kovaa, että siihen ei auta edes morfiini, saati sitten nuo ihannoidut akvarakkulat sun muut hupaisat ”luomu”yritelmät, joilla synnyttävän naisen aika saadaan kulumaan rattoisasti. Puudute on ainoa, mikä todella vähentää kipua. Tätä en siis tiennyt, vaan kävin innolla mammajoogassa harjoittelemassa hengitystä, jonka avulla ajattelin puhisevani jos nyt en ihan loppuun asti, niin ainakin aika pitkälle. (No, auttoihan se tositilanteessakin. Siis about niiden ensimmäisen viiden minuutin ajan siitä kahdestatoista tunnista. Ei se kuitenkaan hukkaan mennyt: ajattelin käyttää hengitystekniikka tulevaisuudessa esim. dramaattisissa nilkannyrjähdystilanteissa.) Valmennuksessa kiinnitettiin huomiota siihen, että lääkkeet saattavat hidastaa synnytystä ja pitkittää ponnistusvaihetta. Olisin toivonut vastapainoksi pientä mainintaa siitä, että toisaalta lääkkeiden tarkoitus on jouduttaa synnytystä, jotta äiti ja vauva eivät enää nykyaikana joutusi kärsimään pitkistä synnytyksistä, jotka nekin voivat vaarantaa lapsen hapensaannin ja molempien terveyden.
Oma synnytykseni olisi kylvyssä oksennellen venynyt ties kuinka pitkäksi, mutta onneksi ”luomu”ajatukset karisivat jo ensimmäisen viiden tunnin jälkeen alkaneessa kestosupistuksessa. Reiteen pistetty morfiinijohdannainen (joka ei tosin vienyt sitä karseaa tuskaa) rentoutti sen verran, että kohdunsuu vihdoin avautui tunnissa useita senttejä. Parasta oli, että viime hetkellä minut armahdettiin ja sain epiduraalin, minkä ansiosta saatoin lopulta kipua pelkäämättä keskittyä synnyttämiseen. Niinpä ponnistusvaihekin sujui hyvin.
Kivunlievitystapojen jakaminen lääkkeellisiin ja lääkkeettömiin luo helposti ilmapiiriä, jossa ”tosimuija” synnyttää ilman puudutusta – ja pettyy itseensä, jos synnytyksen tuoksinnassa päättääkin sitä käyttää. Paljon turhaa huonommuuden tunnetta voitaisiin välttää kohtelemalla eri kivunlievitysmenetelmiä aina toisiaan täydentävinä, ei vaihtoehtoisina.
Jos kuitenkin tästä Kotirouvan Katkerasta Tilityksestä huolimatta suunnittelet edelleen ”luomusynnytystä”, niin huolehdi että ainakin nämä ovat kunnossa:
1. Unohda mammajooga. Sen sijaan on tarpeen peruskoulun pituinen henkinen valmennus buddhalaisluostarissa, jossa opit hengittämään rauhallisessa transsissa samalla kun sinua moukaroidaan kappaleiksi ja kynsiäsi revitään irti yksi kerrallaan.
2. Voit toki lähettää miehesi kahden kerran mittaiselle ”hierontakurssille”. Oikeasti tarvitset koko synnytyksen ajan paikalla olevan kokeneen, myötätuntoisen lapsenpäästäjän, jolla on parinkymmenen vuoden kokemus synnyttävän naisen kipupisteiden rusikoimisesta.
3. Äläkä unohda: kunnon arsenaali erilaisia huumaavia yrttiuutteita ja taikasieniä (kannattaa valmistautua jo kesällä tai laittaa kaappi ajoissa pörisemään).
Ja pakkohan se on myöntää, että ei se näidenkään avulla aina ennenkään onnistunut. Synnytys oli viime vuosisadalle asti hedelmällisessä iässä olevien naisten yleisipiä kuolinsyitä, ja synnytykset tappoivat luonnollisesti myös vauvoja. Niin että, lakattaisiinko pliis karsastamasta niitä lääkkeitä ja vihjailemasta ”kannustavasti”, että ”luomu”synnytys on se paras. Ensisynnyttäjälle tiedoksi, että kyllä se koko arsenaalinkin kanssa on joka tapauksessa raakaa ja alkukantaista touhua. Ja jos epäröit puudutusten ottamista siksi, että ”inhoat piikkejä”, voin luvata, että tositilanteessa se, että joku työntää neulan selkäytimeesi, ei oikeasti tunnu edes hyttysen pistolta. Se tuntuu elämäsi parhaalta lahjalta. Muista vain pyytää epiduraali ajoissa, kun pystyt vielä muodostamaan sanoja (tai ajatuksia). Muuten kun sitä saatetaan pihdata sinulta siihen asti, että on jo liian myöhäistä – ja päädyt marttyyriksi vastoin tahtoasi.
ps. Muistutan vielä, että paras lääke on tietysti se, kun saat vauvan syliisi ja synnytys on ohi. Useimpien mielestä kun ”siinä unohtuvat heti kaikki tuskat”! Mutta huomaatte varmaan, että matalan kipukynnyksen lisäksi minulla on selvästi myös aivan liian hyvä muisti. Ei hyvä ominaisuus nynnylle synnyttäjälle.
