Vauva vs. parivuotias 0-6
Verrattain lyhyen kotiäitiurani aikana olen jo ehtinyt vetää yhden perustavanlaatuisen johtopäätöksen: kaksivuotiaan kotiäitinä oleminen on ihan sairaan paljon helpompaa, hauskempaa ja kaikin puolin siedettävämpää kuin vauvan kotiäitinä oleminen. Moni arvoisa kollega varmaankin allekirjoittaa saman, mutta siltä varalta että täällä ilmenee joitakin eriäviä mielipiteitä, lyttään ne heti alkuunsa esittämällä ohessa useamman kohdan listan perusteluista alussa esitetylle teesille.
Parivuotiaan kotiäitinä oleminen on ihan sairaan paljon helpompaa, hauskempaa ja siedettävämpää kuin vauvan kotiäitinä oleminen, koska:
1. Olet vajaan kolmen vuoden aikana (raskaus mukaanlukien) jo ehtinyt tottua ja turtua ajatukseen, että elämästäsi ja teoistasi et määrää sinä itse, vaan erittäin pienikokoinen ihminen (sekä hänen lapsenvahtinsa aikataulut), etkä enää jaksa harmitella asiaa.
2. Olet vajaan kahden vuoden aikana jo ehtinyt tottua ja turtua siihen, että mikään arkielämän pikku askar ei enää suju yksinkertaisesti, saati sitten mikään hieman erikoisempi askar, etkä enää jaksa harmitella asiaa.
Esimerkki: ”Vienpä roskat.” Lapsettomana: otit roskapussin ja kävit heittämässä sen kauppareissulla laatikkoon. Vauvan kanssa: Puet lasta vartin, puet itsesi hädällä ennen kuin lapselle tulee hikikiukku (tai sitten puet itsesi ensin, ja itsellesi tulee lasta pukiessa hikikiukku), otat roskapussit yhteen käteen ja lapsen kainaloon, raahaat kaiken vaunukellariin, pakkaat lapsen vaunuihin samalla kun yrität estää roskapusseja levähtämästä kellarin lattialle, työnnät koko satsin ulos ovesta, pusket vaunut halki nietosten roskalaatikolle, heität ne (siis roskat) roskikseen etkä pääse samalla reissulla enää kauppaan, koska lapsi on jo kakannut housuunsa ja kyllästynyt olemaan vaunuissa. Kaksivuotiaan kanssa: sama kuin edellä, paitsi että aluksi jahtaat kiukuttelevaa lasta haalarien kanssa vartin ympäri asuntoa. Mutta: et enää jaksa harmitella asiaa!
3. Lapsi puhuu! Sinun ei siis tarvitse enää ”vaistota” (=arvailla) mistä mikäkin kitinä tai yleinen julmettu huuto johtuu. Lapsi kun osaa kertoa asiansa ihan selvällä suomenkielellä. Tietenkin se silti harrastaa julmettua huutoa toisinaan ihan huvikseen (uhmaikä), mutta kuten kohdissa 1 ja 2, et enää jaksa harmitella asiaa. Sen sijaan kaivat tyynesti vanhat festarikorvatulpat vessan kaapista.
4. Lapsi puhuu 2: saat päivittäin ilmaista huvitusta lapsen nerokkaista lohkaisuista. En nyt viitsi niitä tässä listata, koska jokaisen omalla lapsella on varmasti vielä nerokkaammat lohkaisut.
5. Lapsi liikkuu! Eli sen ei tarvitse alkaa huutaa julmetusti apua joka kerta, kun se haluaa siirtyä puoli metriä johonkin suuntaan, kääntyä ympäri tai raapia itseään.
6. Ai niin, tärkein meinasi unohtua: imetys ja jatkuvat yöheräilyt, tuo vauva-ajan suola, alkavat (toivottavasti) olla kaukaista esihistoriaa, jolle enää vain hymähtelet nostalgisesti. Toisin sanoen alat taas tuntea itsesi ihmiseksi, etkä käveleväksi (joskin hyvin äidilliseksi) zombie-maitovalaaksi. Tosin olen kyllä kuullut juttuja äideistä, jotka tuntevat vauva-aikaan olonsa oikeiksi hedelmällisyyden jumalattariksi, ja joiden imetyksen suomaa euforiaa eivät edes haavaiset nännit ja kahden tunnin välein toistuva yöheräily pysty sumentamaan… Oma äidillisyyteni nyt oli kuitenkin enemmän sellaista maitovalasmaista tasoa. (No, olihan imetyksessä hyvätkin puolensa – kuten ne upeat muodot etumuksessa. Uhkeuden tyylikkyyttä kuitenkin mielestäni hieman vähensi se, että kukkuloiden muoto vaihteli välillä riippuva lätty – kuhmurainen kivistävä pallo, jonka lommoinen ulkonäkö toi mieleen huonosti onnistuneen silikonioperaation. Että, ei siitäkään pisteitä vauva-ajalle.)
Lopuksi tuli vielä mieleen tällainen mietelause, että ”vanhemmuus on kuin positiivinen liikuntavammaisuus.” Eli liikkumistasi ei rajoita menetetty raaja vaan yksi ylimääräinen, joka roikkuu jalastasi / kädestäsi / torsostasi / hiuksistasi. Hm. taisi olla poliittisesti aika epäkorrektia.