Nyt sitten tein sen. Luulen, että mieheni on salaa toivonut tätä jo pidemmän aikaa. Että tekisin kerrankin aloitteen, tarttuisin letkun varteen ja hoitaisin homman. Ja ihmetyksekseni täytyy sanoa, että kun imuteho täysillä liu’utin vartta edestakaisin, kolusin mitä vaikeapääsyisimmätkin nurkat ja lopulta hikisenä näin työni tuloksen, sain siitä itsekin jotakin aivan uudenlaista, syvää tyydytystä. Siis imuroimisesta.
En suinkaan ryhtynyt tähän jokakodin arkiseen, mutta niin tärkeään työhön noin vain spontaanisti ex tempore, suunnittelematta ja hetken mielijohteesta. Ennemminkin päädyin siihen hitaasti kierrellen, kaikkia muita keinoja ensin harkiten ja ylipäätään kaikin puolin vastentahtoisesti etten sanoisi jopa pakon edessä. Kaikki alkoi tietenkin, kuten niin usein lapsiperheissä, kakasta.
Jokaiselle lapsen vanhemmalle on tietenkin sanomattakin selvää, että kakkahätä iskee todennäköisimmin juuri silloin, kun lapsi on omatoimisesti (salaa viereisessä huoneessa) riisunut itseltään vaipan ja seisoo kalleimman mattosi vaaleimmassa kohdassa. Niin kävi nytkin. Kun lapsukainen sitten suloisesti tepsutti keittiöön rantu jalkaa pitkin valuen ilmoittamaan asiasta, jokin hurja toivonkipinä minussa siitä huolimatta elätteli harhaista toivetta, että kakka olisi osunut jollekin niistä muista 19:stä vähemmän vaikeasti siivottavasta neliömetristä 20:n neliömetrin olohuoneessamme. Astellessamme käsi kädessä olohuoneeseen toive tietenkin osoittautui juuri niin naurettavaksi kuin tiesin sen olevankin. Keko komeili design-villamattomme (onneksi kuitenkin halvalla nettialesta hankitun) päällä, imeytyen nautiskelevan näköisesti tuohon suloiseen pehmeyteen. ”Voi että,” sanoin, ”sun olis pitänyt juosta…” ”potalle.” täydensi napero silmät loistaen ilmeisen tyytyväisenä tietoviisaudestaan.
Tästä seurasi tietenkin puhdistusoperaatio, jonka aloitin parhaan taitoni mukaan vessapaperilla ja lapsen kylpypyyhkeellä. Käytin samoja välineitä sekä lapseen että mattoon. Lapsen kohdalla tulos oli tyydyttävä, mutta matto näytti edelleen loukatulta. Niinpä raidasin siivouskomeromme (tiedän sen sijainnin, koska samassa paikassa säilytetään lääkevarastoamme ja joskus krapulassa päänsärkytabletteja etsiessäni päälleni putosi imuri) ja löysin sieltä jonkinlaista sprayta jonka kyljessä seisoivat sanat ”vanish” ”carpet” ja ”stain”. Juuri passelia tähän tilanteeseen.
Säästän teidät ja viattoman mielikuvituksenne seuraavien vaiheiden tarkemmalta analysoinnilta; lopputulos oli kuitenkin se, että spray kuivui jonkilaisiksi oudoiksi pölykokareiksi, joille en lopulta keksinyt muuta hävitysmetodia kuin imuroinnin. Tästä palaammekin jutun alkuun ja hämmästyneeseen toteamukseen siitä, että imurointi oli itse asiassa, tavallaan, ehkä, ihan mukavaa! Siis ainakin jos siitä ei tee tapaa.
Ja kaikille uteliaille tiedoksi, että kyllä: tahrat ovat edelleen matossa.Jos jollain on jotain marttavinkkejä villamaton puhdistuksesta sen jälkeen, kun tahrat on ensin hinkkaamalla, pesemällä, sprayaamalla ja imuroimalla imeytetty mattoon oikein kunnolla, niin neuvoja otetaan vastaan.
