Erään kanssablogistin marraskuumasis inspiroi kirjoittamaan aiheesta, jonka itsetyytyväisenä taaperon äitinä olin jo päässyt hautaamaan mieleni perukoille. Nyt se kuitenkin pulpahti ajatuksiin kesken lähiöelämän kiehtovien pyörteiden: nimittäin babyblues.

Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että ei se synnytyksen jälkeinen ja vauvavuoden bluessi aina mitään kliinistä depressiota ole, vaikka neuvolantädit mielellään siihen suuntaan vihjailisivatkin. Se saattaa olla ihan vain sitä, että v*tuttaa (anteeksi aiheen vaatima v-sanan käyttö) ja väsyttää ihan helkkaristi, niin että järki lähtee. Ja syystä! Ongelma on kuitenkin siinä, että yhteiskuntamme kieltää sen, että vauvan saaminen on paitsi onnekasta, myös helkkarin v*ttumaista. Niinpä on keksitty tällainen kätevä diagnoosi, jolla ne tuoreet äidit, joita v*tuttaa ja väsyttää ihan hulluna (=normaali reaktio rasittavaan tilanteeseen), voidaan leimata sairaiksi. Tavallaan aiheellista, jos se on ainoa tapa saada myötätuntoa.

Toista oli entisaikaan – ja vaikka en todellakaan mikään entisaikojen ihailija ole noin niinkuin ihmisoikeus- ym. kysymysten kannalta, niin jotain silloin osattiin. Ainakin Suomessa. Nimittäin julkinen itkeminen.

Itkijämummot takaisin! Sen sijaan, että uusi äiti näyttää ulkomaailmaan vain hymyn ja hautatutuu vauvashittiin vain yksinollessa, voisimme kokeilla vanhaa kunnon jakamista. Neuvolasta mukaan saisi surkean mummelin, joka ottaisi osaa jokaiseen vauvan itkuraivariin ja valvottuun yöhön tämän tyyppisellä rimpsulla (lähde: Kanteletar, hieman muokattu): voi voi kun piti sinunkin maan matosen tänne syntymän, äitis ympärivuorokautiseen raadantaan kahlitseman ja avioliiton ja seksielämän ja oikeastaan muunkin elämän tuhoaman, niin avutonkin olet että alkaa säälittää kaikki maailman orvot ihan kybällä, yhtä tuskaa ja vaivaa on tämä ihmisen kiertokulku, piti sinun tyttökin vielä oleman niin että äitis joutuu joskus kattelemaan kun oma lapsi kärsii synnytyksen tuskissa, olisit edes poika ollut pääsisit helpommalla, paitsi jos tulee sota niin pitikö sinun poika oleman, tykin ruuaksi joudut ja sitten äitis itkee haudalla, ja sitten ollaankin kaikki kusessa vihollisen armoilla, tai vähintäänkin narkkareita teistä tulee kaikista joka tapauksessa ja ekokatastrofi korjaa loputkin ydinlaskeuman kiduttamat, että parasta olisi että ei olsi  kukaan tänne alunperinkään synnytty, mutta kun nyt tilanne on tämä niin voisitko edes olla hetken itkemäti ja nukkua yöllä ja olla paskomatta ihan koko aikaa ympäriinsä ja purematta nännejä hajalle niin että äitis näkee siittä vampyyripainajaisia, ja heittelemättä puuroja ja leluja lakkaamatta kaikkialle niin että tästä jotenkin yhdessä selvittäisiin, mutta ethän tietenkään voi joten yhyyy, YHYYYY…. 

Ja se siitä. Tämä olisi yksi nimiäisohjelmanumero (tarvittaessa myös yksivuotissynttäriohjelmanumero), ja loppuaika voitaisiinkin sitten pitää hauskaa kevein sydämin. Pari päivää kun tuollaista kuuntelisi, niin alkaisi pikku hiljaa paatuneimmankin babybluesista kärsijän tehdä mieli huutaa että pää kiinni, eikös tässä asiat nyt ole toistaiseksi kuitenkin IHAN HYVIN??? Vaan ehei. Neuvolasta saa polkkatukkaisen pirtsakan tädin neuvoja soseruokintaan, ja kaiken edellämainitun joutuu moni äiti pitämään suurimman osan aikaa vaan sisällään. Niin että onko ihme, jos se alkaa vähän syödä naista?

Etenkin näin pimeimpään talvisaikaan itkijämummoja kaivattaisiin vähän siellä sun täällä ottamaan osaa ihmisten rasituksiin. Pitäisiköhän heittää pallo neuvoloille vai suoraan muusikkojen liittoon?