Reippaat terveiset työttömän arjesta!

Hyvät lukijat, tässäpä ilmoitusluontoinen asia, jonka tahdon jakaa: tittelini on vaihtunut. En ole enää pelkkä kokematon kotirouva, vaan... Työtön Kotirouva! Nostaa mielestäni hienosti statukseni mukaan yhteiskunnan rakenteisiin. Olen siis ilmoittautunut työvoimatoimistoon ja päässyt samalla yli epämääräisestä lusmuilusta ja hyödyttömyyden tunteestani.

Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että työttömänä elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa! Siitä hyvästä että jaksoin kykkiä hetken verran työpaikalla ennen työttömäksi jäämistäni, työvoimatoimisto kiittää minua ansiosidonnaisella työttömyyskorvauksella.

Laskin juuri, mikä tulee tuntipalkakseni, jos työpäiväksi lasketaan seitsemän tunnin rankka sohvallamakoilupäivä lapsen ollessa hoidossa. Nettotuloksi tuli viisi euroa ja 18 senttiä tunnissa. (Aika huikea summa verrattuna lapsenhoidosta maksettavaan kotihoidontukeen - yhteiskunnan mielestä olen siis selvästikin paljon hyödyllisempi mitääntekemättömänä työttömänä kuin perheen eteen raatavana kotiäitinä.) Ja tämä siis pelkästä sohvalla makoilusta, sosiaalisten suhteiden hoitamisesta ja harrastuksiin uppoutumisesta! Kotitöistä, sisustushommista sun muista ruokahuolloista en tietenkään enää stressaa, sillä koska en enää ole virallisesti pelkkä kotirouva vaan Työtön, en koe kodin hengen olevan enää vastuullani. Minulla on tärkeämpiä tehtäviä keskittyessäni ankarasti työnhaun aloittamisen harkitsemiseen. Työttömyys on ilman muuta elämäni paras työ. En ymmärrä, mitä työttömät oikein valittavat? Tai miksi kukaan työtön menisi näillä palkoilla ikinä töihin, paitsi tietysti jos jostain syystä ei voi elää ilman taulutelevisiota, juustoa leivän päällä tai puhdasta moraalista omatuntoa.

Kaikkein parasta on, että kahden yliopistotutkintoni takia minut on kirjattu osastoon ”itsenäisesti työllistyvä”. Toisin sanoen kukaan ei soittele perään ja häiritse työttömän arkeani esim. epämiellyttävillä työtarjousehdotuksilla sun muilla savenvalantakurssituksilla. Päinvastoin, työvoimatoimisto luottaa työllistymistaitoihini kuin kallioon. Heidän näkökulmastaan tahtotilani päästä uratikkaille on huippuluokkaa. Saan syrjäytyä kaikessa rauhassa, ja voi pojat, että nautin siitä!

Tai siis näin luulin.

Perjantaina elelin kaikessa rauhassa työttömän arkeani. Olin juuri vetänyt verkkarit jalkaan ja selailin keskittyneesti Aku Ankkaa. Olin aloittamassa päivän kolmannen kahvikupillisen valmistusta ja harkitsin, pitäisikö sittenkin vaihtelun vuoksi kokeilla vihreää teetä, mutta totesin sen kuitenkin hiukan liian hienostuneeksi virkistäytymisvaihtoehdoksi tavalliselle syrjäytymisuhan alla olevalle työttömälle henkilölle. Ehdin hädin tuskin siemaista uutta kahvikupillistani, kun postiluukku kolahti. Kolahdus vaikutti jollain lailla pahaenteiseltä. Epäilin taloyhtiön puuhanaisen olevan taas jakelemassa talkooilmoituksia, mutta raahauduin kuitenkin ovelle.

Kynnysmatolla paistatteli muina miehinä kirje, jonka lähettäjänä komeili Työ- ja elinkeinotoimisto. Sydämeni hypähti hiukan, mutta tartuin kirjeeseen kylmän viileästi ja asetin sen pöydälle. Mulkoilin kuorta hetken epäluuloisesti, jonka jälkeen tartuin reippaasti toimeen ja avasin sen.

TYÖTARJOUS

luki heti kirjeen ylälaidassa. Mitä hemmettiä! Mitäs pelleilyä tämä on olevinaan? Minähän olen tunnetusti itsenäisesti työllistyvä henkilö! Dynaaminen verkostoituja, innovatiivinen ja nälkäinen menestyjä, joka tahtotilansa ajamana lobbaa itsensä uratikkaiden ylemmille pienoille alta aikayksikön. Mitä te minua ahdistelette, työllistäjät? Keskittykää niihin surkimuksiin, jotka lusmuilevat verkkareissaan jossain lähiön perukoilla Aku Ankkaa lukien. Tai no. Hyvä on, myönnettäköön, että viime aikoina olen verkostoitunut lähinnä Alepan henkilökunnan ja akvarellikurssin mummojen kanssa. Mutta jostainhan se on aloitettava, eikö vain? Kaiken kaikkiaan olin kyllä erittäin pettynyt tähän luottamuspulaan, joka työvoimatoimisto kirjeellään minua kohtaan ilmaisi.

Jatkoin kuitenkin lukemista.

Varsin pian selvitin, että työvoimatoimiston virkaintoiset työllistämistyöntekijät olivat katsoneet aiheelliseksi tarjota minulle paikkaa sihteerinä. Tarkemmin sanottuna kansalaisopiston sihteerinä. Mietin pääni puhki, mikä osuus yliopistotutkinnoissani viittaa siihen, että olisin pätevä ja täsmällinen sihteeri. Eivät ainakaan humanistiset opintoni, jotka tunnetusti koostuvat enimmäkseen viininlitkinnästä, filosofisista oivalluksista ja yöpainottaiseen vuorokausirytmiin totuttelusta. Tulin siihen tulokseen, että työvoimaoimiston työllistämistyöläiset ovat nerokkaasti päätelleet minun sopivan kansalaisopistoon, sillä olenhan kansalainen. Se on kieltämättä totta. Käsissäni oli ilmiselvästi varsinainen täsmätäysosuma työpaikaksi.

Tätä tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Varsin pian saatan siis päästä koko Kotirouvan tittelistäni! Ajattelin vain pitää teidät tilanteen tasalla.

Kommentit

Vau mikä vauva!

On se ny kumma, ettei rehellisen laiskottelijan anneta syrjäytyä rauhassa! Mitään hyvinvointiyhteiskuntaa sellanen. Mut onneks sulla on jo kokemusta postintirkiste... postinjaosta ja ylimäärästen pullien kähveltämisestä (vai mitä sää siellä muinaisessa työpaikassa teitkään), niin ei tarvi hirveesti rehkiä oppiakses tän uuden työrupeaman. Varo vaan ettet tukehdu sylkees.

Kökkis (Ei varmistettu)

Hahaha! :D Kyllä tähänkin sukuun yks syrjäytynyt tarvittais, mutta ei se näköjään ookaan niin yksinkertasta. No, nuttura kireelle vaan, lasit nenälle ja arkistojen kätköihin mars!

minttumari

Joopa joo, parhaansa sitä yrittää pitääkseen suvun elinkeinopyramiidin tasapainossa, mutta ei kun ei. (huoh)

Kommentoi