Talkooraportti
Syystalkoot sitten tulivat ja menivät, ja sälekaihtimien välistä tiiraillen sain niistä melko kattavan kuvan. Heti ensimmäinen huomio lämmitti suuresti moraalittoman etanan sydäntäni: paikalla oli ainoastaan henkilöitä, jotka eivät olleet osallistuneet kevättalkoisiin. Nämä olivatkin siis vain eräänlaiset huonon omatunnon paikkailutalkoot niille vetelille laiskimuksille, jotka olivat kehdanneet törkeästi luistaa varsinaisista talkoista! Hah! Itsehän en siis tuohon löysäilijäjengiin kuulunut, kiitos minun ja tyttäreni antaman antaumuksellisen viidentoista minuutin työpanoksen kevään talkoissa. Avasin siis sälekaihtimet reippaasti ja jatkoin tarkkailua.
Omantunnon paikkailijoiden lisäksi läsnä oli tietenkin Puuhanaisen perhe, joka hääräili pihalla tälläkin kertaa kokonaisuudessaan. Reipas talkoohenki suorastaan loisti Puuhanaisen teinityttären kasvoilta, joka legginssit lököttäen näpytteli salaa iphoneaan teeskennellessään puolen tunnin ajan haravoivansa kahta pensaan juurta rumentavaa vaahteranlehteä. Harkitsin hetken adoptoivani hänet silkasta säälistä. Sitten huomioni kuitenkin kiinnittyi mielenkiintoisempiin seikkoihin: havaitsin nimittäin alakerran äidin lapsineen ilmestyvän pihalle. Hän lähestyi talkooporukkaa taaperoineen, ja mielessäni kävi jo kunnioitusta hipova tunne – osoittaa melkoista sitoumuksellisuutta taloyhtiön yhteisöä kohtaan osallistua huononomatunnonpaikkailutalkoisiin siitä huolimatta, että taaperon päiväuniaika olisi ilmiselvä tekosyy pysytellä tiiviisti sisätiloissa niin kauan, kuin piha on Puuhanaisen vallassa! Etenkin, kun alakerran lapsi on vielä sen verran pieni, että äitiraukalla ei montaa lepotaukoa päivässä ole. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Nainen ja lapsi lähestyivät talkooporukkaa – ja ohittivat sen. Tuskin uskoin silmiäni, kun äiti kylmän viileästi lipui ohi vihjailevasti kottikärryissä odottelevan haravapinon… ohi pihakalusteita paketoivien naapureiden… ohi lehtipuhaltimen kanssa riehuvan Puuhanaisen aviomiehen… suoraan hiekkalaatikolle… ja istahti muina naisina penkille vahtimaan lastaan.
Kunnioitukseni alakerran äitiä kohtaan pompsahti kertaheitolla läpi katon. Vaatii melkoista pokkaa istua muina naisina katselemassa, kun muut raatavat niska limassa ”vapaaehtoisissa” hyvän mielen talkoissa. Jännitys tiivistyi, kun Itse Puuhanainen huomasi joukossaan vätyksen. Aniliininpunainen tuulitakki hieman loukkaantuneesti kahahdellen hänen uhkaava hahmonsa läheni hiekkalaatikkoa. Alakerran äiti hymyili sädehtivästi kädet rennosti penkin selkänojalla. Mikäli huuliltalukutaitoni ei ole viime aikoina pahasti ruostunut, niin keskustelu käytiin suunnilleen seuraavasti.
Puuhis: Moi! Mukavaa kun tuli näin hyvä ilma talkoopäivänä!
Äiti: No niinpä!
Puuhis: (Odottava hiljaisuus.)
Äiti: (Sädehtivä hymy.)
Puuhis: Tässä hiekkalaatikon ympärilläkin on aikalailla näitä risuja.
Äiti: Joo, niinpä näkyy.
Puuhis: (Odottava hiljaisuus.)
Äiti: (Sädehtivä hymy.)
Taapero: (tekee risuista majaa hiekkaleluilleen.)
Puuhis: Ja hyvä näitä lehtiäkin on jo vähän ottaa.
Äiti: Niin, onhan se haravointi hyvää liikuntaa.
Taapero: (heittelee lehtiä kikattaen ympäriinsä ja kaatuu silmälleen puuhanaisen kokoamaan lehtikasaan.)
Puuhis: No, mutta tossa on tosiaan noita haravoita vielä vapaana, jos…
Äiti: Joo, kiva! (Ei tee elettäkään noustakseen penkiltä.)
Puuhis (tuulitakki lannistuneesti kahahdellen): No, täytyy tästä sitten…
Äiti: Työn iloa!
Uskomatta silmiäni katsoin hämmentyneen Puuhanaisen todellakin perääntyvän paikalta – ja suuntaavan sen sijaan häthätää ohjeistamaan taloyhtiön ikämiestä, joka puhalsi juuri lehtipuhaltimella tupeensa pihan poikki. Tästä näystä sekä käydystä sananvaihdosta suurenmoisesti piristyneenä rämäytin sälekaihtimet alas ja tein itselleni toisen kupin maukasta teetä. Puolen tunnin kuluttua poistuin salavihkaa takaovesta nauttimaan aurinkoisesta syyspäivästä omalla tavallani. Niin, takaovesta – sillä niin paljon kuin ihailenkin alakerran äidin selkärankaa, itse katson (viime talkookerrasta viisastuneena) parhaaksi olla ottamatta mitään turhia riskejä Puuhanaisen suhteen.
Illan tullen katsoin, kun kokoon kuivuneen talkooporukan sitkeimmät jäsenet ”pitivät hauskaa” grillaillen +9 -asteisessa syysillassa paketoitujen pihakalusteiden ympärillä. Itse istahdin perheineni päivällispöytään lämpimässä keittiössäni, ja kiitin ruokarukouksessani luojaa siitä, että hän on viisaudessaan varustanut minut selkärangattoman nilviäisen talkoomoraalilla.