Vauvakuumetta?

Olimme tuossa päivänä muutamana vähän sukuloimassa. Porukassa oli vauva, sellainen juuri istumaan oppinut tapaus, jonka ihan oma-aloitteisesti kävin poimimassa syliini sieltä matolta kuljeksimasta. Se oli virhe. Haukankatseiset naispuoleiset paikallaolijat nimittäin bongasivat oitis näkymän ”nainen + vauva, ei oma” ja ryntäsivät esittämään viime aikoina yllättävän tutuksi tullutta tiedustelua: ”Nooooo, jokos sulle tulee näistä VAUVAKUUME?” Siis mitä? Minullahan on jo vauva. Ehkä hieman pitkäksi venähtänyt, pitkähköjä lauseita puhuva vauva, mutta kuitenkin. Eikö ihmisille nykyaikana riitä enää mikään??

Hyvä puoli on, että emme kamppaile esim. lapsettomuuden kanssa, jolloin kyselijät olisivat luultavasti saaneet oitis kakkua päin pläsiä. (No ei, oikeasti olen ihan liian nynny ja hyvinkasvatettu järjestääkseni moista piristävää vaihtelua kahvikekkereille – olisin vain mennyt vessaan itkemään.) Uskollisena kierukankäyttäjänä minulle jäi siis kaksi vaihtoehtoa:

a) valehdella

b) olla rehellinen.

Lahjomaton moraalinen paatokseni pakotti minut valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon. ”Ei todellakaan. Itse asiassa olen tosi iloinen ettei minun tarvitse enää olla tällaisessa kiinni 24/7”, vastasin luoden hellän ylpeän katseen kohti isoa kaksivuotiastani, joka juuri kertoi älykkäitä vitsejä tädilleen (aihepiiristä räkä). Naiset ryhtyivät paniikinomaisesti heiluttelemaan vauvan käsiä ja nipistelemään sen poskia sanoen ”jaa, vai niin se ajattelee, no, jaa, niin” aivan kuin peläten, että nyt se vauva otti tämän henkilökohtaisena loukkauksena.

Sama tilanne toistui n. 15 minuutin kuluttua, sillä jäljellä oli vielä henkilöitä, jotka eivät heti olleet bonganneet otollista tilaisuutta. Valitsin taas vastausvaihtoehto b:n, mutta kokeilin toista vakioperusteluani. ”Joo ei. Tykkään kyllä lapsista (jotain olen sentään oppinut: tämä pitää aina lisätä, tai muuten minut leimataan jääkylmäksi sinkku-uraohjukseksi kotiäidin naamiaisasussa, siitä huolimatta että en ole 10 vuoteen ollut sinkku enkä koskaan saanut aikaan uraa), mutta en erityisemmin tykännyt raskaana olemisesta, synnyttämisestä enkä vauvanhoidosta.” Mielestäni on aivan normaalia, että yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta asiasta vanhemmuudessa: minulle koko vauvahärderlli oli kuin henkinen ja fyysinen Kilimanjaro, jonka valloitus oli toki upea kokemus, mutta sen verran vaativa että en nyt ihan heti ole sinne uudestaan kapuamassa. Ehkä en koskaan – nykyaikana kun ei ole pakko. Miksi ihmeessä menisin ehdoin tahdoin pilaamaan kaiken nyt, kun saan taas nukkua öisin yli kolmen tunnin pätkiä ja lapsi on oppinut katselemaan muumipiirrettyjä? Juuri nyt, kun alan nauttia tilanteesta sen sijaan, että vietän väsyneet päiväni odottaen kieli pitkällä, että vauva täyttää kahdeksantoista ja muuttaa pois kotoa? Paitsi että en ole koskaan ollut mikään extremelajien ystävä, en myöskään koe erityistä  velvoitetta tehtailla lisää geneettisiä suomalaisia (tai ylipäätään ihmisiä) maailmaan, jonka ekosysteemi luultavasti kuitenkin romahtaa ihan näillä näppäimillä (jota en tosin sanonut ääneen siltä varalta, että joukossa oli aidon vauvakuumeen kourissa riutuvia tai jopa raskaana olevia).

Rehellinen vastaukseni sai tuttuun tapaan melko hämmentyneen vastaanoton. Saatoin suorastaan tuntea, kuinka miespuoleiset henkilöt alkoivat mittailla minua pohtien ”onko tuo nainen ollenkaan”. Naispuoleiset (äidit) tulkitsivat rehellisyyteni tarpeena levitellä tuota viime aikoina niin kuuluisaksi tullutta ”äitiyden mustaa aukkoa” heidänkin päälleen ja siirtyivät varmuuden vuoksi muualle mutustamaan muffinsseja.

Itse lepertelin vauvalle: me ymmärsimme toisiamme ihan hyvin. Tuskin hänelläkään oli vauvakuumetta.