Hyväksyminen

   Hyväksyn asiat joihin en voi vaikuttaa. Hyväksyn ne niin kuin ne ovat ja jatkan sen hetkisellä tietämykselläni eteenpäin. Huomaan kuluttaneeni kaikki voimavarani taistelussa asioista joita en voinutkaan muuttaa. Kun voimani loppuivat, jäljelle jäi hyväksyminen

   Oman aikuisuuteni kynnyksellä aikoinaan pohdin hyväksyntää toisella tavalla. Silloin kapeakatseisena, henkilökohtaisten kipujeni kanssa tunsin vain kaksi olemassa olevaa hyväksyntää; hyväksyntä muiden ihmisten silmissä ja itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Nyt näen, miten kapeasti osasinkaan katsoa maailmaa. Nykyään sana ”hyväksyntä” tuo mieleen täysin toisenlaisen maailman. Itsensä hyväksyminen on toki oma matkansa jonka olen kulkenut ja tehnyt sovinnon sydämeni kanssa siitä kuka minä olen. Säröjä toki on kun katsot suoraan aurinkoa vasten, mutta kokonaisuus itsetuntemuksessa ja sen hyväksynnässä on riittävän balanssissa, että kehtaan asiasta ääneen mainita. Hyväksyntää muiden ihmisten kautta hain niin pitkään kunnes seinä tuli niin jyrkästi vastaan, että romahdin. Silloin vasta tajusin, etten voi elää omaa elämääni aidosti, jos määrittelen arvoni muiden ihmisten silmin. Päässäni oli niin valtava määrä ristiriitoja pelkästään siitä miten eri ihmisten kanssa minun piti omasta mielestäni käyttäytyä, jotta he kokisivat minut ”hyvänä tyyppinä”. Henkilöillä itseillään ei ollut osuutta asiaan, sillä kaikki olettamukset heidän toiveistaan itsestäni tulivat mun omasta sekavasta päästäni. Täytyy siis sanoa, että vasta se hetki kun romahdin, ja osasin luopua muiden ihmisten hyväksynnän tavoittelusta, kykenin todella hyväksymään itseni.

   Nyt kun ne menneen elämän hyväksynnän muodot on ”taputeltu”, ja elämässä on tarjolla taas uusia näkökulmia ja pulmia joita ratkoa, olen löytänyt aivan erilaisen hyväksymisen muodon. Sekin löytyi itseasiassa vain sitä kautta, että ensin piti romahtaa. Pysähdyn vielä hetkeksi pohtimaan tätä romahduksen kautta löytyvää hyväksyntää. Se on varmasti tärkeä ja luonnollinen vaihe läpikäytävien kriisien prosessoinnissa. Olisiko mahdollista saavuttaa sellainen tietämyksen taso, ettei tarvitse matkata romahdukseen asti, vaan osaisi hyväksyä jo aikaisemmin? Ikä toivottavasti tuo varmuutta ja näin asia on vielä tulevaisuudessa. Uskon vahvasti siihen, että vanhemmalla iällä ei tarvitse enää aina niin romahtaa jokaisessa käänteessä vaan hyväksyy asiat helpommin, lempeämmin ja aidommin.

   Se uusi ajatukseni hyväksymisestä siis.. Puhun ihan tästä elettävästä hetkestä ja sen hyväksymisestä. On asioita joita ei vain voi muuttaa vaikka mitä tekisi. On kaikenlaisia tilanteita, muita ihmisiä, onnettomuuksia, epäreiluutta ja vain huonoa tuuria, joissa sinulla ei ole lankoja käsiesi lähettyvillä. Joskus asioita ei voi pakottaa taipuvaksi niin kuin itse haluaa ja silloin on vain hyväksyttävä asiat niinkuin ne ovat voidakseen jatkaa eteenpäin. En tiedä mikä toinen muoto on olemassa jolloin ihminen ei hyväksy, en saa millään päähäni sanaa kuvaamaan sitä tilaa? Onko se sitten katkeruutta? Vain hyväksymällä asiat todella, voi jatkaa eteenpäin. Osittain siinä prosessin aikana tapahtuu jonkinlainen irtipäästäminen, luopuminen. Luopuminen omasta vaikuttamisen pakosta, luopuminen siitä minkä vain itse näkee ja kokee. Hyväksyminen vapauttaa ja se antaa tilaa. Hyväksyminen on hyvä tunne. Se rauhoittaa. Silloin kun se tuntuu hyvältä, se on oikein, oikealla hetkellä. Sitä tunnetta ei voi huijata. Et voi puhua hyväksymisestä ja samalla vapista pelosta taikka surusta. Sanat voivat valehdella, mutta tunteet eivät. 

   Hyväksyn, sen mitä en voikaan muuttaa. Päästän irti ja vapautan tilaa. Asioiden hyväksyminen niin kuin ne nyt ovat, on tällä hetkellä itselleni ainoa vaihtoehto jatkaa. Jäljellä ei ole enää muuta, eikä paluuta eiliseen voi enää kuvitella kun keho on ottanut sen viimeisen askeleen ja hyväksynyt.

   Muutos on tapahtunut.

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Rehellisyys

   Mitä on olla rehellinen? Tuleeko sulle rehellisyydestä mieleen ensin yhteiskunnan yleisten sääntöjen noudattaminen, kuten laskujen maksaminen, varastaa ei saa, liikennesääntöjä kuuluu noudattaa, vaiko ihmissuhteita koskevat rehellisyyden pelisäännöt? Itse ajattelen, että rehellisyyden vois jakaa moneen eri tilannekohtaiseen kategoriaan, ja jokaista kategoriaa koskettaa hieman eri säännöt rehellisyyden suhteen. Saako rehellisyydestä tehdä niin monimutkaista? 

   Mietin, et onko olemassa vain yksi mustavalkoinen tapa olla rehellinen, vai onko rehellisyydellä useita sävyjä tilanteesta riippuen? Jos vaikka mietin työhaastattelua, onko silloin hyvä vähän värittää tai jättää kertomatta, vai ollako vain täysin rehellinen? Ystävyyssuhteessakin taitaa olla vähän eri rehellisyyden sävyjä. Joskus et tohdi sanoa ystävällesi täysin rehellisesti mitä mieltä olet hänen uudesta mekosta tai tukasta, sillä et halua pahoittaa ystäväsi mieltä. Onko rehellisyyttä siis eri arvoista? Jos täysin suorasta rehellisyydestä on vain mielipahaa, niin onko se silloin sen arvoista? Mietinkin, että onko muihin kohdistettu rehellisyys osittain myös hyvin itsekästä toimintaa ja missä ja milloin itse kukin vetää rajan jolloin oma rehellisyys ei enää ole ensisijaisen tärkeä asia. Arjessa on mielestäni joka päivä jatkuvaa puntarointia ja valintoja jokaisen pään sisällä milloin olen rehellinen itseni takia ja milloin vaikenen tai väritän rehellisen mielipiteeni ulkomaailmaan sopivaksi?

   Vaikka mitä sääntöjä loisi ja muokkaisi niin siltikin koen äärimmäisen tärkeänä, että on poikkeuksetta rehellinen itselleen, aina. Siihen rehellisyyteen ei voida asettaa mitään muita säätöjä. Itseäni on askarruttanut ajatus rehellisyyden tunnistamisesta (josta voisi kirjoittaa siis vaikka kokonaisen kirjan) itsessään. Kyse taitaa loppupeleissä olla itsensä tuntemisesta ja sen oppiminen vie aikaa. Jos joku sen omaa alunalkajaan niin se on mielestäni suuri lahja, tuntea itsensä heti. Mä olen opetellut, lahjana itsetuntemus ei minulle tullut. Opeteltua tai ei, arvotan silti rehellisyyttä eri tilanteissa eri tavalla.

   Kun mietin itseäni ja omaa suhtautumistani rehellisyyteen, niin arvostan mustavalkoista rehellisyyttä muilta itseäni kohtaan. Hyvin suoraa ja väritöntä, muokkaamatonta rehellisyyttä. Itse kuitenkin muille haluan värittää omaa ulosantiani, enkä omien arvojeni mukaan ole muille siis ”täysin rehellinen”. Sallin sen itseltäni, sillä en halua sanoa erikseen typeryyksiä tai ikäviä mielipiteitäni, sitähän rehellisyys toisinaan myös on, vain mielipiteitä. En halua kaikissa tilanteissa olla rehellinen kokonaistunnelman kustannuksella. Voisi jopa sanoa, että silloin tällöin laitan itseni syrjään, jottei oma rehellisyyteni loukkaisi jotakuta. Tästä syntyy jonkinlainen konflikti. Se on varmaankin kehittynyt vuosien mittaan, hioutunut tietynlaiseksi tavaksi olla ottamatta kantaa ja jättäytymällä taka-alalle. NYT, Olen alkanut kyseenalaistaa oman tähänasti käyttämäni tavan olla rehellinen muille. Luonko sillä hyvää tarkoittamallani epärehellisyydellä vain harhaanjohtavaa käsitystä itsestäni muille? 

   Rehellisyyttä on mielestäni monenlaista. Se mikä olisi juuri oikeaa oikeassa tilanteessa oikeaan aikaan, ei taida olla olemassa. Siksi pohdinkin rehellisyyden tärkeyttä arjessa ja ihmissuhteissa, jos rehellisyyttä on eriarvoista tilanteista riippuen. Olisiko parempi olla poikkeuksetta rehellinen ystävilleen, työnantajalle, puolisolle kuin kadun kerjäläsellekin, kuin että ehkä silloin tällöin vähän puhuisikin toista kuin todella ajattelee? Olisiko tässäkin asiassa tasapaino molemmin puolin, se kliseinen kultainen keskitie, se paras vaihtoehto?

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli