Rehellisyys

   Mitä on olla rehellinen? Tuleeko sulle rehellisyydestä mieleen ensin yhteiskunnan yleisten sääntöjen noudattaminen, kuten laskujen maksaminen, varastaa ei saa, liikennesääntöjä kuuluu noudattaa, vaiko ihmissuhteita koskevat rehellisyyden pelisäännöt? Itse ajattelen, että rehellisyyden vois jakaa moneen eri tilannekohtaiseen kategoriaan, ja jokaista kategoriaa koskettaa hieman eri säännöt rehellisyyden suhteen. Saako rehellisyydestä tehdä niin monimutkaista? 

   Mietin, et onko olemassa vain yksi mustavalkoinen tapa olla rehellinen, vai onko rehellisyydellä useita sävyjä tilanteesta riippuen? Jos vaikka mietin työhaastattelua, onko silloin hyvä vähän värittää tai jättää kertomatta, vai ollako vain täysin rehellinen? Ystävyyssuhteessakin taitaa olla vähän eri rehellisyyden sävyjä. Joskus et tohdi sanoa ystävällesi täysin rehellisesti mitä mieltä olet hänen uudesta mekosta tai tukasta, sillä et halua pahoittaa ystäväsi mieltä. Onko rehellisyyttä siis eri arvoista? Jos täysin suorasta rehellisyydestä on vain mielipahaa, niin onko se silloin sen arvoista? Mietinkin, että onko muihin kohdistettu rehellisyys osittain myös hyvin itsekästä toimintaa ja missä ja milloin itse kukin vetää rajan jolloin oma rehellisyys ei enää ole ensisijaisen tärkeä asia. Arjessa on mielestäni joka päivä jatkuvaa puntarointia ja valintoja jokaisen pään sisällä milloin olen rehellinen itseni takia ja milloin vaikenen tai väritän rehellisen mielipiteeni ulkomaailmaan sopivaksi?

   Vaikka mitä sääntöjä loisi ja muokkaisi niin siltikin koen äärimmäisen tärkeänä, että on poikkeuksetta rehellinen itselleen, aina. Siihen rehellisyyteen ei voida asettaa mitään muita säätöjä. Itseäni on askarruttanut ajatus rehellisyyden tunnistamisesta (josta voisi kirjoittaa siis vaikka kokonaisen kirjan) itsessään. Kyse taitaa loppupeleissä olla itsensä tuntemisesta ja sen oppiminen vie aikaa. Jos joku sen omaa alunalkajaan niin se on mielestäni suuri lahja, tuntea itsensä heti. Mä olen opetellut, lahjana itsetuntemus ei minulle tullut. Opeteltua tai ei, arvotan silti rehellisyyttä eri tilanteissa eri tavalla.

   Kun mietin itseäni ja omaa suhtautumistani rehellisyyteen, niin arvostan mustavalkoista rehellisyyttä muilta itseäni kohtaan. Hyvin suoraa ja väritöntä, muokkaamatonta rehellisyyttä. Itse kuitenkin muille haluan värittää omaa ulosantiani, enkä omien arvojeni mukaan ole muille siis ”täysin rehellinen”. Sallin sen itseltäni, sillä en halua sanoa erikseen typeryyksiä tai ikäviä mielipiteitäni, sitähän rehellisyys toisinaan myös on, vain mielipiteitä. En halua kaikissa tilanteissa olla rehellinen kokonaistunnelman kustannuksella. Voisi jopa sanoa, että silloin tällöin laitan itseni syrjään, jottei oma rehellisyyteni loukkaisi jotakuta. Tästä syntyy jonkinlainen konflikti. Se on varmaankin kehittynyt vuosien mittaan, hioutunut tietynlaiseksi tavaksi olla ottamatta kantaa ja jättäytymällä taka-alalle. NYT, Olen alkanut kyseenalaistaa oman tähänasti käyttämäni tavan olla rehellinen muille. Luonko sillä hyvää tarkoittamallani epärehellisyydellä vain harhaanjohtavaa käsitystä itsestäni muille? 

   Rehellisyyttä on mielestäni monenlaista. Se mikä olisi juuri oikeaa oikeassa tilanteessa oikeaan aikaan, ei taida olla olemassa. Siksi pohdinkin rehellisyyden tärkeyttä arjessa ja ihmissuhteissa, jos rehellisyyttä on eriarvoista tilanteista riippuen. Olisiko parempi olla poikkeuksetta rehellinen ystävilleen, työnantajalle, puolisolle kuin kadun kerjäläsellekin, kuin että ehkä silloin tällöin vähän puhuisikin toista kuin todella ajattelee? Olisiko tässäkin asiassa tasapaino molemmin puolin, se kliseinen kultainen keskitie, se paras vaihtoehto?