Muistoja elokuisesta yöstä

Pienenä prologina seuraavalle postaukselle kerron että en etene missään kronologisessa järjestyksessä, vaan  kerron niistä asioista ja tapahtumista mitkä vaativat ulospääsyä milloinkin. Pyrin käyttämään myös huumoria, mutta jotkut tapahtumat ovat sellaisia joihin ei huumoria yksinkertaisesti pysty yhdistämään.

Elokuu 1991

”Ylös saatanan huora!”Heräsin huutoon ja mies istui hajareisin päälläni. Hän ravisteli minua ja repi sitten ylös sängystä. Olin täysin lamaantunut ja 5kk ikäinen vauvamme heräsi tähän meteliin.

Mies alkoi repiä minua kohti ulko-ovea. Yritin tarrautua ovenpieliin kiinni että hän ei onnistuisi. Mutta olin niin kauhuissani ja suoraan unesta temmattu että en onnistunut. Hän käänsi minut eteensä ja sai tyrkättyä ulko-oven auki ja samalla minut pihalle. Asuimme kolmen rivitalon ryhmässä.

Mies oli täysin sekaisin. Hän tarttui minua rinnuksista ja hakkasi rivitalon seinään. Yritin sanoa hänelle että lopettaa ja päästää minut vauvan luo. Tuskinpa hän edes tajusi sanojani. Yhtäkkiä hän lopetti ja ryntäsi takaisin sisälle ja jätti minut ulos.

Ulko-ovi oli tietenkin lukossa, minä ulkona ja tuo sekopää vauvan kanssa sisällä. Hakkasin ovea ja itkin ja huusin  ja pyysin avaaman oven. Hän vaan huusi että nytpähän  pysyt siellä. En tiennyt mitä tehdä. Huoli vauvasta oli hirveä. Naapurustossa verhot heiluivat mutta kukaan ei tullut auttamaan. Lopulta juoksin erään puolitutun ovelle ja pyysin soittamaan poliisit.

Lähin poliisi sillä käpykylällä oli 30km päässä. Olisi ihme sattuma jos ehtisivät apuun.Palasin omalle ovelle ja hakkasin siihen että pääsisin sisälle. Lopulta ovi aukesi ja pääsin sisälle. Samalla ovenavauksella tuo sekopää paineli pihalle ja ryntäsin vauvan luo jolla ei säikähdystä kummempaa onneksi ollut hätänä.

Tyynnyttelin vauvan takaisin nukkumaan ja yritin itsekin rauhoittua. Aikaa kului varmaan lähemmäs tunti kun ovikello soi ja siellä oli poliisit. Kerroin mitä oli tapahtunut eikä heillä siihen ollut enää mitään tehtävissä. Sanoin että mieheni oli häipynyt tuon episodin jälkeen. En tiennyt minne. Eikä suoraan sanottuna kiinnostanut.

En koskaan saanut selvyyttä miksi tämä kaikki tapahtui. Oletan että osuutta oli muillakin aineilla kuin alkoholilla. Se ei silti tee oikeutta tälle tapahtumalle. Sen jälkeen en koskaan ruvennut nukkumaan ilman että kotiavain oli käsien ulottuvilla.

Seuraavana aamuna lähdin linja-autolla vauvan kanssa vanhempieni luo. Ennen kuin tuo sekopää palaisi kotiin ties missä tiloissa. Ja hän kävi hakemassa meidät takaisin selviydyttyään ja soitettuaan kauniin anteeksipyyntöpuhelun ja lupauksen että koskaan enää tällaista ei tapahdu.Vanhemmilleni en tietenään voinut totuutta kertoa. He ymmärsivät että tulin koska meillä oli joku pieni erimielisyys.

Siinä samalla opettelin itsekin pitämään yllä kulissia. Olin mahdollistaja. En halunnut kenenkään perheessäni tietävän kuinka suuresti olin epäonnistunut. Selittely oli helppoa. Eihän hän työnsäkään puolesta ollut juuri koskaan kotona. Siihen aikaan rekkakuskit pystyivät tekemään työtä usealle työnantajalle ajopiirtureista huolimatta.

Tämän tapahtuman kirjoittaminen sanoiksi ei ollut helppo. Mutta toivon että tämä auttaa minua ja jos joku kanssasisar lukee ja huomaa että katkenneista siivistä huolimatta elämä jatkuu. Ja vielä nousemme kuin Fenix-linnut tuhkasta entistä eheämpänä.