Kun keho ei ole enää nainen
Tämä postaus on tavallaan jatkoa edelliselle käänteisessä aikajanassa. Kun rintasyöpä todettiin kuopuksen syntymän yhteydessä tuli aluksi tietenkin shokki. Syöpähän yleensä koetaan kuolemantuomioksi. Seuraavana sain tietää että koko oikea rinta ja kainalon imusolmukkeet täytyy poistaa. Ajatus tuntui täysin absurdilta. Olin juuri saanut vauvan, siis mitä vittua.. . .. . .? ? ?? Anteeksi ruma sana mutta tunne oli juuri tämä.
Rinnanpoisto sinällään ei ole iso operaatio. Toipuminenkin on kohtalaisen nopeaa. Muistaa vain jumpata ohjeiden mukaan.
Seuraavana olivat levinneisyystutkimukset. Luusto, keuhkot ja ylävatsa. Onneksi etäpesäkkeitä ei löytynyt.
Sitten oli pieni hengähdystauko jonka jälkeen alkoivat sytostaattihoidot. Kuusi kertaa joista kolme ensimmäistä ei aiheuttanut pahoinvointia mutta väsymys oli infernaalista. Seuraavat kolme sitten aiheuttivat pahoinvointia. Pahoinvointiin oli toki lääkkeet mutta viimeisen sytostaattikerran jälkeen olin niin huonossa kunnossa että en todellakaan haluaisi kokea sitä enää.
Sitten alkoi sädehoito. 25 kertaa. Maanantaista perjantaihin viisi viikkoa. Sädehoito ei aiheuttanut pahoinvointia ainoastaan sädetettävällä alueella ikään kuin palovamman hoitojen edetessä.
Kerrottakoon tässä välissä että hiukset pysyivät päässä jäämyssyn ansiosta.
Kaiken tämän keskellä ei omaa naiseutta ja seksuaalisuutta ehtinyt miettimään. Vauva, muut pienet ja isommat lapset, koti, rahahuolet, tulevaisuus. Onko tulevaisuutta?
Poistetun rinnan tilalle sain proteesin ihon parannuttua sädetetyltä alueelta. Alkoivat liitännäishoidot. Hormonihoidot tablettina sekä pistoshoitona kerran kuukaudessa.
Näistä seurasivat keinotekoiset vaihdevuodet, vuotohäiriöt,mielialojen vaihtelut, kuumat aallot. Välillä luulin todella tulevani hulluksi. Siinä vaiheessa iski rinnan puuttuminen kuin tikari sydämeen.
Rinnoista tuli minulle elämää suurempi asia.Vertasin itseäni jatkuvasti muihin naisiin, seurasin tuijottaako mieheni toisten naisten rintoja. Olin mustasukkainen kaikesta ja kaikelle . Hormonihoidot toivat myös lisäkiloja. Tunsin itseni läskiksi, rumaksi, naisoletetuksi. Olennoksi jonka kanssa aviomies on lähinnä säälistä.
No, hormonihoidotkin päättyivät aikanaan. Melkein viisi vuotta kaikkiaan kesti se maanpäällinen helvetti. Sain sitten terveen paperit syövän osalta. Tunne oli vapauttava vaikkakin tietynlainen huolettomuus elämästä oli kadonnut.
Olen vieläkin sitä mieltä että syöpä vei ison osan naiseudestani. Epäonnistunut korjausleikkaus tavallaan sinetöi koko homman.
Tässä kehossa minun on kuitenkin tämä elämäni elettävä, olin siihen tyytyväinen tai en. Olen kuitenkin elossa kiitos nykylääketieteen ja nuorimman tyttäreni syntymän ansiosta syöpä löytyi sairaalassa.
Niitä oikeita vaihdevuosia odotellessa
Tigermamman