Pakkasenpuremat

Pakkanen paukkuu. Päivät pitenee. Sininen hetki viivähtää ja taivas näyttää ensimmäiset kevään merkit sillä omalla tietyllä sävyllään ennen kuin pimeä saapuu.

Olen oikeasti onneton ja ahdistunut. Elämä työntää kapuloita rattaisiin juuri kun kaiken pitäisi olla hyvin. Eihän elämä koskaan ole helppoa. Onnen pieniä murusia löytyy arjen keskeltä. Harvoin ja yllättäen niitä vaskoolista löytyy. Ja ne ovat sitäkin arvokkaampia.

Kuinka paljon ihminen kestää? Sanotaan että kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Ei pidä paikkaansa. Huono äiti-kompleksi. Krooniset kivut. Masennus ja ahdistus. Syyllisyys. Syyllisyys on tunne joka on sisäänrakennettu. Siitä huolimatta taistelen lapseni puolesta. Ex-puoliso, sosiaalitoimisto, raivokas teini. Siinä on makea kombo. Kun minä koetan asettaa rajoja, toimeni mitätöidään ja minut tehdään kädettömäksi. Teini pakenee isän luo missä elämä on rajatonta. Wilma pursuaa merkintöjä myöhästymisiä ja selvittämättä jääneitä poissaoloja.

Tuntuu että maalaisjärki tuomitaan. Kotiaresti,puhelimen takavarikointi. Normaalia touhuilun ja pöljäilyn pysäyttämistä. Kaikki ovat olleet samojen sääntöjen mukaisesti kasvatettu. Pakkohan vanhemman on puuttua jos teini alkaa hyppiä silmille. Mutta yksin on vaikea taistella jos vastapuolen mielestä tämä kaikki on tarpeetonta.

Yritä siinä sitten. Vastapuoli puhuu sossutädit pyörryksiin kertomalla liikuttavia muisteloita ja surren miten shokeeraava oli avioero. Tottakai ero on aina surullista. Olitpa sitten jättäjä tai jätetty. Jättäjähän saa aina haukut. Jätetty kerää säälipisteitä lähikauppiaasta aina entisiin naapureihin ja sukulaisiin joihin ei ole ollut yhteyttä vuosikausiin.

Taistelu jatkuu. En luovuta. Vaikka virkamiesten päätökset ovat kiveen hakattuja ja he olettavat olevansa Jumalasta seuraavia tässä maailmankaikkeuden keskellä. Aion todistaa mitä peliä vastapuoli pelaa. Mennään sitten miten pitkälle tahansa.

Mutta ongelma on se että mulla on ”battery low”. Välistä tuntuu että olen niin loppu kuin ihminen pystyy. Kivut on välillä niin kovat että ei pysty kunnolla liikkumaan. Rehellisesti sanottuna tässä kiikutaan kotona olemisen ja osastohoidon välissä.

Mutta elämä jatkuu. Päivä kerrallaan. Onhan minulla rakkaita ihmisiä ympärillä. Aviomies, lapset ja muutama rakas ystävä. Heistä saan iloa ja voimaa. Kerran viikossa saan käydä omahoitajan niskaan kaatamassa kuorman.

Kipuhoitajan kanssa opetellaan hengittämistä ja myötätuntoa itseä kohtaan. On muuten erittäin vaikea tehtävä. Siis myötätunnon kohdistaminen minuun. Hengittämisen avulla voi hillitä kipua ja ahdistusta. Näin sitä viisikymppinen nainen vielä opettelee näitä elämän ihmeellisyyksiä. Anteeksi 51-vuotias.

Olen siis täystyöllistetty äitinä olemiseen. Vaimonakin pitäisi muistaa välillä olla. Näin se vain menee.

Pakkasterveisin

Tigermamman